Kalkkuna-lehti

”Kaikki elokuvat eivät kestä aikaa ja nykykatsojan silmissä tragedia muuttuu äkkiä komediaksi”, uuden Kalkkuna-elokuvalehden saatesanoissa ilmoitetaan.

Nykykatsojat ovat pistäneet pystyyn lehden, jonka avainsanat ovat camp, eksploitaatio, roska ja Suomi-filmi. Tahatonta hupia nähdään siellä sun täällä – on toinen juttu, ovatko nämä havainnot hauskaa luettavaa.

Käsite ”kalkkuna” levisi elokuvanharrastajien puheisiin yhdysvaltalaisten Michael ja Harry Medvedin Golden Turkey Awards -kirjoista. Suomessa termi on kukoistanut muun muassa Tähtivaeltaja-lehden elokuvapalstoilla.

Hupsuttelu oli vain pintakuori perhearvoja hymyttömästi peräänkuuluttavan Michael Medvedin uskonnollis-oikeistolaisessa arvomaailmassa. Kalkkunakirjoissakin on piilokonservatiivinen vivahde. Maailman huonoimpien leffojen listalle lienee joutunut monia elokuvia kyseenalaisten arvojen eikä poikkeuksellisen kehnouden takia: Peppi Pitkätossu, The Rocky Horror Picture Show, The Texas Chain Saw Massacre

Vaikka camp-asenteella on vahvat pohjat homokulttuurissa, se näyttää usein olevan ”normaalikatsojien” hieman hermostunutta naurua erilaisuudelle – vieraalle käytökselle tai vieraalle kulttuurihistorialle. Huomio on yleisluontoinen eikä itse asiassa koske Kalkkuna-lehteä. Ykkösnumero (1/2015) tarjoaa tietämättömän hekottelun sijaan perehtynyttä otetta, mikä riittää tekemään julkaisusta tervetulleen.

Sellaisia huonoja elokuvia

Kalkkuna-lehdelle ei ole ollenkaan samantekevää, ovatko elokuvat hyviä vai huonoja.

Toimitus eli Matti Saine ja Juha Ruotsalainen kertoo, että elokuvia voi arvioida nelijakomallin kautta:

”On olemassa hyviä hyviä elokuvia, huonoja hyviä elokuvia, hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia.”

Nelijakomalli ei ole uusi keksintö, sillä kotimaisista lähteistä se löytyy jo Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen kirjasta Roskaelokuvat (Hiljainen kulttuuriyhdistys, 1990) ja varsinainen alkuperä lienee jossain Susan Sontagin esseessä. Yhtälö vaikuttaa selkeältä ja hauskalta, mutta jos tällaista lokerointia alkaa käytännössä harrastaa, saa huomata, että paljon taikinaa jää piparkakkumuotin ulkopuolelle. Onhan markkinoilla valtavasti teoksia, joissa on hyvät ja huonot puolensa eikä kokonaisuus ole absoluuttisesti kumpaakaan.

Hyvän huonon ja huonon huonon jaottelun peruspointti voi tietysti olla vain se, että kökömmänkin kulttuurin parissa voi viihtyä (tai olla viihtymättä). Näinhän se menee mutta lisättäköön, että viihtyminen ei edes näissä merkeissä aina perustu kökköyden ja koomisuuden bongaamiselle. Omia suosikkejani matalaprofiilisen elokuvan aluskasvustossa ovat usein ”melkein hyvät” elokuvat, joissa on ns. jotain, ehkä ohikiitävää ideaa, fiilistä tai uskallusta, jonka madaltaminen läppäasteelle ei anna oikeaa kuvaa viehätyksen luonteesta.

Väitetyn roskan seasta löytyvä tahaton tai tahallinen runollisuus, jossa ei ole arvostetun kulttuurin tärkeilyä, kuuluu kentän väkeviin nautintoihin siinä missä vitsailukin. Ehkä Kalkkuna-lehti jatkossa löytää lisää tämänsuuntaisia taajuuksia eikä katso kaikkea vanhempaa tai marginaalisempaa pakonomaiset komediarillit huurussa.

Syksyllä_kaikki_on_toisin_-postikortti

Tuskaisesti kukkii omenapuu

Saine ja Ruotsalainen eivät suhtaudu roskana kaikkeen mistä Kalkkunassa kirjoittavat, kuten Mikko Niskasen elokuviin – kieltämättä tämä olisi epätavallisuudessaan tuore kulma… Niskanen oli Suomen tunnetuimpia ja puhki kirjoitetuimpia elokuvantekijöitä eikä Kalkkunalla ole paljoa lisättävää siihen, miten lukuisat elämäkertakirjat ohjaajan taipaleen kiteyttävät – ja ex-vaimon muistelmateoksen anekdootit ovat paljon nuhjuisempia kuin Kalkkunan.

Turhautuneet ja masentuneet sieluntilat olivat Niskasen uralla rajoite ja voimavara. Se, että ne voivat välillä näyttäytyä koomisina, ei ole uusi oivallus. Niskanen on tunnistettava esikuva Velipuolikuu-sketsille, jossa Kari Heiskanen ohjaa maanis-depressiiviseen tyyliin elokuvaa ”Värähtää sisimpäni rypsi”. Heiskanen esiintyi myös Niskasen draamassa Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Ei taida olla sattumaa, että ”Värähtää sisimpäni rypsi” kuulostaa jotenkin samalta kuin Niskasen esittämän ahdistuneen pankinjohtajan runo ”Tuskaisesti kukkii omenapuu”.

sensuela_2

Tulio esittää

Mitään radikaalisti uutta ei irtoa myöskään Teuvo Tulion Sensuelasta (1972), jonka tahattoman koomisuuden ja kömpelyyden pällistely arvostelupalstalla tuntuu vähän amatöörimäiseltä – siksi tai siitä huolimatta, että tämä on tyypillinen varhainen vaihe Sensuelaan vihkiytymisessä.

Olen aina pitänyt Tulion viimeisen elokuvan keinotekoista ja halvannäköistä ”todellisuutta” eheänä ja hehkuvalla tavalla tyylikkäänä. Tietenkään Sensuela ei onnistu todenmakuisena kuvauksena minkään aikakauden Suomesta, suomalaisista tai saamelaisista. Realismin tilalla on vaihtoehtohistoriaa, jossa 1960-luku valuu 1940-luvulle sijoittuvaan tarinaan hallusinaatiomaisella varmuudella. Kerronnallinen tajunta tuntuu jämähtäneen sota-aikaan ja samalla reagoivan sodanjälkeiseen seksuaaliseen vapautumiseen hurjistuneella otteella. Tämä on paikoin uskomattoman hassua ja silti liian mutkikasta kuitattavaksi ”pelkkänä” roskana.

Tulio tarttui rohkealla tavalla edelleen arkoihin aiheisiin, kuten prostituutio ja kulttuurien törmäyksestä heräävä kunniamurhamentaliteetti. Sensuelan sisällä vallitsee todellisen kipeyden ja naiivin karamelli-ilmeen välinen kontrasti, joka ei ole vain tragedian muuttumista naurettavaksi. Sensuela ei ole kestänyt aikaa huonosti, koska sen aika ei ole koskaan ollut, mutta ydinsisältö on monin tavoin akuutimpaa kuin 1970-luvun alussa.

nazi_love_camp_poster_02_med_hr

Turkulainen pedon vallassa

Kalkkunan debyyttinumeron kohokohta on kattava tutkielma valokuvamalli-näyttelijä Sirpa Lanen (née Sirpa Salo) vaiheista ja elokuvista. Edesmennyt Lane on pääosien määrässä ja kulttimaineessa mitattuna kaikkien aikojen ikonisimpia suomalaistähtiä, mutta hänen dekadentit elokuvansa eivät ikinä rantautuneet Suomeen kunnolla. Aikakauslehtien jutut sisältävät usein huhupuhetta ja virheitä.

Juha Ruotsalainen on ansiokkaasti lukenut ja katsonut kaiken mahdollisen Sirpa-materiaalin, josta suuri osa on yhä äärimmäisen harvinaista. Erityistä kiinnostusta herättävät Hymyn 1970-luvun juttu, johon oli haastateltu hiljattain menehtynyttä ohjaaja Mario Caianoa SS Nazi Love Campin (La Svastica nel ventre, 1977) kuvausten yhteydessä, sekä ranskalaisen pohjamonnin Jean-Marie Pallardyn komediatekele Trois filles dans le vent, jossa Sirpa esittää itseään!

Suosikin Jyrki Hämäläisen (R.I.P.) Sirpa Lane -tekstit eivät ehkä ole filmografisilta tiedoiltaan pätevimpiä, mutta olen taipuvainen uskomaan Jyräykseltä työpaikkaruokalassa kuulemaani väitettä siitä, että näyttelijän kuolemaksi koitunut hiv-tartunta ei tullut tatuointineulasta vaan vähemmän legitiimistä piikityksestä.

Dvd-julkaisujen harvinaisuutta valittelevan Lane-jutun ainoa puute on se, että kartoitus tähden elokuvien Suomen esityksistä voisi olla tarkempi. Yksikään ei pyörinyt normaalissa teatterilevityksessä, mutta Walerian Borowczykin eroottisen La Bête -kauhukomedian (1975) esitys Maikkarilla (nimellä Pedon vallassa) oli valtakunnallisesti kohahduttanut kesän 1990 tapaus.

Ruotsalainen ei mainitse tätä eikä sitä, että Roger Vadimin kiehtova Charlotte sai Suomen ensi-iltansa viime vuosikymmenellä Helsingin Orion-teatterissa Cinémathèque françaisen hienona 35 mm -arkistokopiona, kera suomenkielisen elektronisen tekstityksen.

No, joka tapauksessa kiitos tästä ja hyvät jatkot.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s