Kiimaiset poliisit osa II

Jouko Turkan poliisisarjan pilottijakson ruudinkäryisissä loppuvaiheissa päähenkilöt Oiva (Taisto Reimaluoto) ja Marita (Merja Larivaara) etsivät karannutta mielisairaalapotilasta, mutta löysivätkin luontoon haudattuja tankkeja, Leninin patsaan ja maaherran virka-auton.

Lopputekstien rullatessa moni katsoja saattoi epäillä, että selitystä näille surrealistisille löydöksille ei tässä elämässä heru. Kakkososan alussa Turkka kuitenkin yllättää antamalla heti taustoittavaa informaatiota. Krediiteissä ”kostajaksi” ilmoitettu harmaatakkinen sairaalakarkuri (Pauli Poranen) istuu poliisiparin autossa.

Kostaja sanoo hankkineensa venäläiset vehkeet sadan miehen yksityisarmeijaa varten ja kehittelevänsä nyt keskitysleiriä. Jo tutulla Kiimaiset poliisit -kaavalla esittäytymistä seuraa heti avautuminen lohduttomista elämänvaiheista. Surmattuaan 12-vuotiaana kissansa, äitinsä ja siskonsa hetken mielijohteesta kostaja on ajautunut luostariin.

Sillä välin pilottijakson häissä nähty pappi (Jari Pehkonen) imee letkulla pysäköidystä autosta bensiiniä, jota hän tarvitsee ilmeisesti moottoripyörän polttoaineeksi. Poliisit saapuvat paikalle. ”Meidän pappimme”, Marita sanoo ja jää järkyttyneenä sivuun, kun kostaja vangitsee papin ja vie tämän metsään ristiinnaulittavaksi. Koivupuiseen ristiin naulattu pappi ei pysy ylhäällä vaan tipahtaa.

”Kaikki on ollut valhetta”, kostaja huomaa ja alkaa raivota siitä, että kristinuskon naulat kämmeniin -krusifiksikuvasto ei ole anatomisesti todenmukaista. ”Naula tulee sormien välistä, että rätsähtää.”

Oiva uhkaa aseella kostajaa, joka provosoi häntä ampumaan. Luodit kimpoilevat kirveen terästä sivuun ja kostaja uhoaa olevansa kuolematon.

Popliinitakkiin ja Suomi-verkkareihin pukeutunut keihäänheittäjä Matti (Antti Virmavirta) juoksee peltojen ja niittyjen poikki ja heittää urheiluvälinettään holtittoman oloisesti niin, että Maritaan on vähällä osua. Oiva tunnistaa hänet kotipitäjänsä keihästoivoksi. Dopingista kärynnyt ja kilpailukiellossa oleva Matti kertoo treenaavansa odottaessaan Moskovan pikajunaa, jolla tuodaan hormoneja Suomeen.

Oiva ja Marita häipyvät metsään syleilemään. Hirven nylkemiseen valmistautuva sotilaskarkuri (en löytänyt lopputeksteistä esittäjän nimeä) ilmestyy paikalle. Luvatta kaadettu hirvi liittyy tai ei liity siihen, että mies on saanut hirviporukan harhaluodin rintaansa ja kaivanut sen itse puukolla pois.

”Naispoliisi on sellaisessa kiimassa, että haisee oikein kauas”, sotilaskarkuri toteaa. ”Tapellaan äkkiä tästä märästä naisesta.” Miehet aloittavat tappelunnujakan.

Leikkaus kaljabaariin. Naispuolinen maaherra (Maija-Liisa Peuhu) on ryhtynyt baarinpitäjäksi ja tarjoaa örveltäville kanta-asiakkaille olutta ja makkaraa naurussa suin. Tango soi, tunnelma on humalainen. Edellisessä osassa haavoittunut ”rappiopoliisi” Hessu (Kai Lehtinen) tulee pyörätuolilla paikalle kolmen lapsensa kanssa ja toivoo kuulevansa vinkkejä alamaailman keikoista. Baarissa on myös Matti-keihäänheittäjä, joka huolestuu kansakunnan tilasta ja kysyy, että ”tämmöiseksikö on mennyt Suomi”. Matti luettelee maan halki kävellessään näkemiään petoksia ja varkauksia, joihin poliisi ei puutu.

”Ota lääkkeitä kaljan kanssa – eläköön vapaus!” maaherra möläyttää ja kaljaveikot komppaavat.

Seuraa toisen osan vaikeaselkoisin osio. Keihästä hampaissaan pitävä Matti raahaa kuolevaa venäläistä miestä pellon keskellä. Hessu tulee pyörätuolilla paikalle lastensa saattamana. Matti hajottaa puhelinkioskin. Matti ja Hessu tappelevat. ”Kumpi meistä on hullu?” Matti kysyy. Hessu yrittää saada Matin ottamaan lapsensa panttivangiksi. Matti selittää, että kuolevan venäläisen sisälmykset pitää poistaa, pakastaa ja lähestää SVULiin, minkä hän toivoo lyhentävän kilpailukieltoaan. Matti menettää tajuntansa Hessun kuristusotteessa. Hessu sitoo tyttäriensä letit kiinni tajuttomaan mieheen ja lähtee pyörätuolilla etsimään ehjää puhelinkioskia.

Kukkia puistossa varasteleva viiksekäs mies heittää Hessun lätäkköön ja ryöstää hänen pyörätuolinsa. Hessu ryömii kuiville ja raahautuu erinäisten henkilöautojen perässä leikkiauton varassa rullaten. Katsoja ei ole tajunnut noin viiteen minuuttiin mistään mitään.

Oiva ja Marita näkevät, kuinka Venkula-niminen rikollisen oloinen herra (Jorma Tommila) räjäyttää Ladan, ja laittavat tämän käsirautoihin. Venkula ryömii ja konttaa maassa ja hokee perkele-sanaa samalla kun poliisit suutelevat. Oiva kaatuu nurmikolle ja hokee ”nappeja vastakkain, jotain nappeja vaan vastakkain”.

”Jos tästä kuullaan, niin kiikkuun on mentävä”, Venkula hokee ja aloittaa erityisen tuskaisen monologin.

Tän olen tiennyt. Kytät vetää meitä niinkuin käteen. Koko perkeleen totuus. Ja mikä perkeleen oikeus? Sitä saatanaa kaikki. Kaikki poliisit ja tuomarit. Ja kaikki perkeleen yliopisto, lakitieteelliset ja mitkä perkeleen länsimaiset oikeuskäsitykset. Me ollaan käsiä, joihin ne vetää salaa.”

Poliisit kuulevat metsästä ulvontaa, kytkevät Venkulan käsiraudoilla puuhun ja lähtevät katsomaan, mistä on kyse. Ulvovat susikoirat raatelevat puusta ylösalaisin riippuvaa ihmisruumista.

”Ehkä tää auttaa mua laulajana”, Helena Notkosen esittämä hermostunut laulaja sanoo.

”Musiikki on nautintoa ja kärsimystä”, vastaa Pantse (Jari Halonen) ja alkaa tilittää menneisyyttään roudarina, joka kidnappasi tunnettuja muusikoita ja kokosi heistä bändin päästäkseen laulusolistiksi.

Kostaja on saapunut lähistölle ja kiduttaa uhria dartsia eli tikkaa käyttäen. Kun poliisit tulevat esiin metsästä, kostaja heittää tikkaa Pantseen, joka aloittaa närkästyneen posmotuksen. Oiva kytkee Pantsen käsiraudoilla puuhun.

Kaksi rosvoa, Dyny (Pertti Koivula) ja vanhempi Lankinen, tulevat kassakaapin kanssa metsään. Hysteerinen Marita tähtää Oivaa pistoolilla, jonka Oiva ottaa häneltä pois. Ase laukeaa samalla kun rosvot räjäyttävät kassakaapin. Dyny menettää räjähdyksessä näkönsä.

”Lankinen, missä sun pääs on”, Dyny kysyy ja hortoilee setelien keskellä.

Sairaanhoitaja Greta Vattulainen (Leena Uotinen) huutaa kauhusta vanhuksia täynnä olevassa autossa.

”Puri mua jalkaan. Se on siellä, kattokaa. Vanhan miehen pää lensi vauhdissa autoon ja puri mua nilkkaan ja mutisi, että perkeleen Reetta”, Vattulainen ilmoittaa poliiseille.

”Tää on varmaan teille tuntemattoman miehen pää”, Oiva sanoo.

”Miksi se sitten lensi mun autoon ja puri mua jalkaan?” Greta kysyy ja ihmettelee, mistä irtopää tiesi hänen nimensä. Samaan syssyyn hoitaja kertoo tappaneensa omaisten pyynnöstä vanhuksia, jotka muka ovat eläkeläisinä Floridassa tai Espanjassa, että omaiset voivat nostaa eläkkeet.

Venkula otetaan irti puusta ja pääsee kokonaan vapaaksi, kun poliisien kiimakäyrä alkaa nousta. He menevät kahlaamaan jokeen sillan alle.

”Olen niin kuumana, että vesi kiehuu”, Marita kohkaa. Hauki nousee joen pintaan. ”Minä olen niin kuumana, että hauki tuli.”

Oiva löytää vedestä pakkauksen, jossa on huumeita ja ase. Jokea pitkin lipuu myös pyöreä kumivene, jossa on pikkuvauva. Piltti on ilmeisesti virolainen, koska Marita sanoo sitä sukulaiskansan lapseksi.

”Mooses”, tulkitsee silmälasipäinen mielisairaalan potilas (Ona Kamu) rantatöyräältä. Hän kertoo olevansa asianajaja, joka vie huumeita pidätetyille ja ”jeesailee” jotakuta mielentilatutkimukseen menevää. Marita antaa lapsen potilaan syliin.

Kolme 50-60-vuotiasta jurrista pukumiestä tulee paikalle soutuveneessä, joiden pohjalla he makaavat. Eräs kertoo olevansa maaherra ja toinen tämän veli. Veli kertoo järjestäneensä psykiatriseen hoitoon maaherran, joka halusi perustaa yksityisarmeijan ja osti vilpillisesti ääniä päästäkseen eduskuntaan.

Marita löytää hauen sisältä sanelukoneen, josta kuuluu ylilääkärin (Martti Suosalo) hypnotisoivaa puhetta, ja pitää tätä todisteena siitä, että ylilääkäri oli mukana junailemassa maaherraa laitokseen.

Kunniamerkkeihin, valkoisiin hansikkaisiin ja tohtorin juhlapukuun sonnustanut ylilääkäri syö leipää kolmen todella karun näköisen äijäpotilaan seurassa joen rannalla. Hän alkaa esitellä miehiä Oivalle ja Maritalle. Ensimmäisenä vuorossa on lyhyt puukkomies, jota tohtori kutsuu ”kolmen kiveksen Kartsaksi”.

”Aatamilla oli kanssa aluksi kolme kivestä, mutta Eeva varasti keskimmäisen.”

Kaikki ylilääkärin potilaat vaikuttavat väkivallan ammattilaisilta, joiden voimakeinoilla ihmisiä on painostettu äänestämään maaherraa eduskuntavaaleissa. Ylilääkäri suuntaa hypnoottisia eleitä ja katseita Oivaan. Oiva yrittää välttyä joutumasta tämän valtaan ja hokee: ”En usko mitään, en usko mitään!” Lopputekstit.

Kaikenlaista. Paljon maaherroja, paljon perkele-kirosanan hokemista ja muutamia Jumalan teatterin keskushahmoja. Mitä muuta kakkosepisodista jäi käteen?

Oivan ja Maritan käytös jatkuu yhtä hysteerisenä kuin ensimmäisessä jaksossa, mutta muutamia pidätystilanteita lukuunottamatta he ovat lähinnä sivustakatsojia. Tässä poliisisarjassa poliisin päätehtävä tuntuu olevan syrjäytyneiden kansalaisten pahoinvoinnin katselu ja kuuntelu, usein puun takaa. Sinitakkien ilmaantuminen laukaisee aina omaelämäkerrallisen tunnustusvimman – syyllisyyttä rikoksiin ei ikinä yritetä peitellä.

Yleisestä tuskailusta huolimatta toinen jakso on piirun verran edeltäjäänsä humoristisempi, vivahteikkaampi ja jopa toiminnallisempi.

Kerronta on poukkoilevaa mutta siirtymissään oikeastaan unenomaisen luontevaa: ihmiset ja asiat tuntuvat ilmestyvän paikalle heti kun ne ohjaajan mieleen juolahtavat. Samalla jonkinlainen koherenssi nostaa päätään häröilyn taustalta – sivuhahmojen tarinat alkavat vähitellen nivoutua toisiinsa valtapelityyppisten kuvioiden kautta, vaikka useat heistä jäävät episodimaisiksi tapauksiksi. Viimeistään toisessa osassa Kiimaiset poliisit alkaa tuntua oikeasti koukuttavalta sarjalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s