Jodorowsky on Jodorowsky

kuti38_header

Ilmaisjakelussa ainakin pääkaupungissa oleva Kuti-sarjakuvalehti omisti vuoden viimeisen numeron (Kuti 38) multitalentti Alejandro Jodorowskyn Meksikossa aikoja sitten tekemälle Fabulas Panicas -sarjalle. Kuti lähestyi allekirjoittanutta Jodorowsky-jutun toivossa mutta aika ei ihan riittänyt kirjoittamiseen, joka olisi edellyttänyt Fabulas Panicasin syvempää haltuunottoa pika-aikataululla.

Suosittelen ottamaan irtonumeron talteen jos Jodorowsky tai elämän tarkoitus sattuvat kiinnostamaan. Rosoinen ja hauska sarjakuva on tyypillistä Jodo-taidetta, jossa oma persoona pistetään likoon ja samalla pyritään kohti luonnonlakityyppistä yleispätevyyttä. Sana faabeli tarkoittaa ”vertauskuvallista, yleensä moraalisen opetuksen sisältävää kertomusta”. Jos friikkimystiikan pintakerros kuoritaan pois, Jodorowskyn ilmaisusta paljastuu melkein aina opettamista ja elämän perustotuuksien välittämistä vertauskuvien voimalla. Samalla kyse on runoudesta ja henkisten haasteiden heittämisestä, joka on särmikkyydessään eri sarjaa kuin pumpulimaisen myönteiset new age -lohduttajat.

Jodorowskyn elokuvien toistuva rakenne on se, että fantasiavyörytyksiä seuraa jalat maahan -tyyppinen loppukäänne, jossa oikean todellisuuden ja harhakuvien ero käy kirkkaalla tavalla selväksi. The Holy Mountainissa (1973) lähdetään yksinkertaisesti elokuvan maailmasta tosielämään ja Santa Sangressa (1989) sivupersoonastaan irti päässyt skitsofreenikko pystyy lopulta ohjaamaan omaa kättään täydessä ymmärryksessä. Unenomaiset näyt, joiden kautta selkiintymiseen mennään, ovat todellisuuteen heräämisen yllättäviä välineitä.

eltopo-xlarge

Alejandro ja Brontis Jodorowsky elokuvassa El Topo.

Surrealistina tunnetun Jodorowskyn kerronta tottelee yleensä aikajärjestystä ja muita normaaleja tarinallisia rakenteita. Omintakeinen piirre on se, että samalla henkilöllä voi olla jungilaiseen tapaan useita eri minuuksia. El Topon (1970) nimihahmo on tarinan alussa brutaali ja itsekeskeinen pistoolisankari, joka tuhoutuu ja saa elokuvan keskivaiheilla uuden elämän tyystin toisenlaisena ihmisenä, raajarikkojen ja kääpiöiden heimon pelastajahahmona – samalla kun machomman vaiheen luonne ja tyyli siirtyvät El Topon tyttöystävään ja poikaan. Elämän tanssissa (La danza de la realidad, 2013) Jodorowskyn isän hahmo käy läpi liudan jyrkkiä moraalisen luonteen muutoksia.

Valtavirran elokuvissa moinen on harvinaista, mutta muuan poikkeus tulee mieleen, George Millerin Mad Max Beyond Thunderdome (1985), jonka antisankari Mel Gibson päätyy palkkasoturista nuorisoheimon messiaaksi. Hiustyylin ja asenteen muutos ja muutamat ympäröivät yksityiskohdat (kuten kahden miehen MasterBlaster-hahmo sekä rujot sirkusesitykset) muistuttavat El Topon kuvioita niin vahvasti, että yhtäläisyydet eivät ihan mene kollektiivisen alitajunnan piikkiin.

2010-luvun alussa Jodorowskyn ei uskottu enää ohjaavan uusia elokuvia, vaikka sarjakuvaskenaristi, kirjailija ja tarot-terapeutti oli varsin aktiivinen muilla foorumeilla. Fanit olivat kiitollisia siitä, että edes pääteokset olivat lopulta markkinoilla asiallisina tallenteina – vaikka niiden harvinaisuus olikin epäilemättä lisännyt salatieteellistä kulttiarvoa.

JODOROWSKYS-DUNE-2

Yllättäen elokuvauran veturiksi tuli 1970-luvulla tekemättä jääneen Dyyni-elokuvan ympärille rakennettu Frank Pavichin Jodorowsky’s Dune -dokumentti (2014). Pavichin teoksessa ei oikeastaan ole paljoa uutta tietoa, mutta se antaa vangitsevan muodon netistä ja eri painatteista tutuille tekemättä jääneen elokuvan legendoille ja uskolle siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos rahoituksen puutteeseen kaatunut Jodorowskyn avaruusseikkailu olisi saatu tuotantoon ja markkinoille ennen George Lucasin Tähtien sotaa (1977). Olemattomaan teokseen voi kohdistaa vaikka kuinka messiaanisia haaveita ja mielikuvia täydellisestä elokuvasta – parempaakin tekemistä tietysti on, mutta prosessi voi mieltä aktivoivalla tavalla olla antoisampi kuin oikeiden elokuvien kuluttaminen.

Rakenteellisesti auttamattoman latinoa englantia energisesti sönkkäävän Jodorowskyn lausunnot ovat dokumentin kohokohtia, parhaimmillaan itsessään inspiroivia taideteoksia. Tekemättömän Dyynin kuvakäsikirjoitus korotetaan pyhäksi tekstiksi (ja joka toisen Hollywood-avaruuselokuvan piilovaikuttajaksi).

Israelilaisohjaaja Ari Folman (Waltz with Bashir) on liittynyt asiasta intoilijoihin ja ilmoittanut harkitsevansa Jodorowskyn skenaarion tuottamista elokuvaksi digiajan metodein. Ajatus kiinnostaa, vaikka CGI-kuvastosta jäisi uupumaan se mielikuvituksellisen käsityön karisma, joka on Oudolle silminnäkijälle Jodorowskyn 1970-luvun elokuvien lumouksen ydintä. Halvalla mutta tyylikkäästi ja vakuuttavasti lavastetut El Topon ja The Holy Mountainin maailmat ovat hulppeita hengen voittoja aineesta, todistuskappaleita Jodorowskyn ja hänen työryhmiensä etevyydestä ja tarkkuudesta käytännön hommissa. Tietysti vastaavaa kuvastoa voi tehdä tietokoneella, mutta lopputulos voisi olla vähän kuin ajatus Werner Herzogin Fitzcarraldon (1982) uudesta versiosta, jossa vuoren yli hinattava höyrylaiva ja despoottinen näyttelijä Klaus Kinski olisi korvattu helppokäyttöisillä CGI-kuvilla. Digi-oikotietä käyttämällä menetettäisi niiden keskeinen merkitys, kitkan synnyttämä erityinen luovuus, jota on vähän vaikea selittää, mutta kyllähän katsoja sen tuntee.

Frank Pavichin projektin myötä Jodorowsky kohtasi pitkästä aikaa Dyynin-ranskalaisen tuottajan Michel Seydouxin ja sai tämän myötävaikutuksella omaelämäkerrallisen Elämän tanssin tekeille. Jodorowskyn lapsuusvuosien totalitaristisesti hallittuun Chileen sijoittuva elokuva muistuttaa ohjaajan Panic movement -kumppanin Fernando Arrabalin Viva la muertea (1971), jossa Arrabalin perhetraumat limittyvät Espanjan sisällissodan julmuuksiin vihaisen fetissikuvaston muodossa.

Viva_la_muerte_Barclay61452

Puolifiktiivisen Elämän tanssin konsepti on samantyyppinen ja paikoin yhtä tyly, mutta pohjavire on ymmärtävämpi ja lempeämpi. Halvannäköisistä puitteistaan huolimatta kokonaisuus sykähdyttää – tekemisen motiivi ei ole sujuvan tarinatuotteen pukkaaminen markkinoille muiden joukkoon, vaan vanhan äijän tarve voida rakastaa vanhempiaan ja samalla käsittää, mikä hänen väkivaltaista isäänsä oikeastaan vaivasi. Olipa tämä sitten terapiaa tai taidetta, elokuva ei ole inhimillisesti turha.

Elämän tanssi on äärimmäisen henkilökohtainen hanke, mikä näkyy myös roolituksessa – vanhuksena menneisyyttään katselevan Jodorowskyn isää esittää hänen poikansa Brontis Jodorowsky. Maailma on pieni! Pariisin teatteriskenen keskeinen hahmo, El Toposta alkaen Alejandron töissä esiintynyt Brontis kävi Helsingissä syksyn 2014 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla ja ehti muun hengailun ohessa haastatteluun.

Julkaisen nyt liudan muualla ilmestymättömiä otteita ja jään odottelemaan Elämän tanssin melkein valmista jatko-osaa Poesia sin fin (Endless Poetry), jonka tuotantoon itsekin osallistuin Kickstarter-kampanjan kautta.

la-danza-de-la-realidad

Elämän tanssi: Brontis Jodorowsky esittää Jaime Jodorowskyä, Jeremias Herkovits on nuori Alejandro.

Voisin ensin kysyä jotain Tocopilan kaupungista, jossa Elämän tanssi tapahtuu.

Brontis Jodorowsky: ”Tämä oli ensimmäinen kerta kun menin Tocopilaan, joka on Pohjois-Chilessä. Se on maailman persereikä, todella pieni paikka. Mutta kokemus oli uskomaton. Siellä isäni syntyi ja siellä monet elokuvan asiat oikeasti tapahtuivat. Eikä vain samassa kaupungissa vaan samalla kadulla ja samassa talossa, joissa filmasimme. Se oli outo kokemus minulle ja isälleni, joka ohjasi ja kuvasi itse kokemiaan asioita.”

Miten Chilessä suhtaudutaan Jodorowskyyn?

BJ: ”Riippuu siitä, puhutaanko viranomaisista vai kansasta. Virallinen suhtautuminen oli hyvin outo. Kun kuvasimme elokuvaa, isäni anoi elokuvasäätiöltä virallista tukea. Hänen käskettiin tulla tapaamiseen ja määrättiin istumaan odotushuoneeseen. Lopulta hän ei saanut senttiäkään. Kun elokuva sai ensi-iltansa Cannesin virallisessa ohjelmistossa, säätiö hehkutti, kuinka chileläinen elokuva valloittaa Cannesin. Mitäs tämä on olevinaan –  te ette auttaneet elokuvaa ja nyt väitätte sitä chileläiseksi! Kun hallitus kuuli tästä, säätiön johto vaihdettiin.”

”Tavalliset kansalaiset suhtautuivat hienosti ja auttoivat kovasti. Kaikki Tocopilan asukkaat halusivat olla statisteja. Saimme luvan katkaista liikenne keskustasta kuuden tunnin ajaksi puolentoista kuukauden ajan. Kaupunkilaiset olisivat voineet olla aiheuttaa ongelmia, mutta kaikki olivat mahtavia.”

Olit Dyyni-projektissa Paul Atreides ja harjoittelit rooliasi vuosia. Kerro jotain tästä vaiheesta ja siitä, miltä Dyynin kaatuminen tuntui.

BJ: ”Kaksi vuotta. Koulutus oli rankkaa, treenasimme taistelulajiopettajani kanssa noin neljä tuntia joka päivä. Meillä oli tavoite ja tunsimme, että ponnistelu on erittäin tärkeää. Paul on myös henkinen soturi ja vuoden ajan minulle opetettiin matematiikan ja ranskan sijasta muurahaisia – ne olivat kiinnekohta, jonka kautta opettelin biologiaa, yhteiskunnan järjestystä, historiaa (muurahaislajien konflikteja) ja piirtämistä, muurahaisten piirtämistä.”

”Kun elokuva peruuntui, olin tietenkin pettynyt. Isä selitti minulle, mitä tapahtui. Ajattelin, että se oli siinä, miksi katua. En kadu siksikään, että minusta tuli fyysisesti taitava, keho oppi oppimaan, mistä oli hyötyä urallani näyttelijänä. Rooleihin valmistautumisen kannalta on myös hyvä osata kartuttaa tietämystä valitsemalla kiinnekohta, jonka kautta voi imeä yleistietoa – sen sijasta, että yrittäisi tietää kaiken kaikesta.”

”Jos Dyyni olisi ollut iso floppi, pettymys olisi paljon suurempi. Entä jos se olisi ollut Tähtien sodan tapainen hitti? Mark Hamill näytteli Luke Skywalkeria eikä paljon muuta, kukaties kohtaloni olisi ollut sellainen. Kiitos tämän epäonnistumisen, niin sanoakseni, on päädytty Elämän tanssiin, josta olen tyytyväinen. Olisi surullista, jos emme olisi ikinä tehneet tätä elokuvaa.”

Jodorowsky’s Dune luo mielikuvan täydellisestä elokuvasta, joka on kritiikin ja mielipiteiden ulottumattomissa, koska sitä ei tehty – on vain idea ja sankarillinen yritys toteuttaa se. Pidätkö dokumentista?

BJ: ”Se on mahtava. Frank Pavich teki hienon työn. Käsittelytapa on hauska ja käteen jää jotain stimuloivaa. Hän oli päättänyt tehdä dokumentin vaikka mikä olisi ja matkusti kolme vuotta omaan laskuunsa haastatellen ihmisiä. Jos oli mitään turhaumaa Dyynin suhteen, tämä dokumentti pyyhki sen pois. Minulle Dyyni on olemassa.”

Miten päädyit näyttelijäksi?

BJ: ”Luin 19-20-vuotiaana psykologiaa yliopistossa. Psykoanalyysi kuten Jung kiinnosti minua, mutta opintojen toisena vuonna kulma oli kovin lääketieteellinen. Psykologiset ongelmat nähtiin sairauksina, mitä en itse halunnut tehdä.”

”Minulla oli ystäviä, jotka olivat eräänä lauantaina menossa amatöörien teatterikurssille. Olin heidän kanssaan ja he pyysivät minut mukaan seuraamaan tuntia, jonka jälkeen olimme menossa johonkin hengaamaan. Joku oppilas oli poissa ja opettaja kysyi, voinko tuurata häntä ja sanoa pari lausetta eräässä kohtauksessa. Suostuin ja jotain outoa tapahtui, tunsin olevani oma itseni. En noihin aikoihin ikinä käynyt teatterissa tai lukenut draamatekstejä. Pidin Shakespearea tylsänä, olin täysin tietämätön. Ja ennakkoluuloinen, kuten kaikki tietämättömät.”

”En tiennyt, mitä halusin tehdä teatterissa, mutta perustin amatööriryhmän ja aloin ohjata. Ystäväni työskentelivät minun, kaikista tietämättömimmän alaisena. Olen elämäni velkaa jollekulle, joka ei sinä päivänä tullut, enkelille, joka poissaolollaan avasi minulle tilan näytellä.”

brontis-alejandro

Brontis & Alejandro Jodorowsky Elämän tanssin kuvauksissa.

Miltä elämä kuuluisan taiteilijan poikana tuntuu?

BJ: ”Minulla on monia vanhempia, on kuuluisa hahmo jonka jaan monien kanssa, on yksityinen arkielämän isä ja on Isän arkkityyppi. Kun minusta tuli isä, tuntui siltä, että ei vain Brontisista tule isää vaan minusta tulee isähahmo, jossa on kerrostumia historiasta ja eri sukupolvilta. Isänä olemisen kanssa joutuu kamppailemaan. Esikoisten kanssa tehdään eniten virheitä, ennen kuin opitaan isäksi. Woody Allenin mukaan 90 prosenttia kallonkutistajien asiakkaista on esikoisia.”

”Isälläni oli viisi lasta. Hän ymmärsi, että hänen suhteensa omaan isäänsä oli myrkyllinen. Hän koetti muuttaa sitä vähä vähältä, lapsi lapselta. Olen esikoinen, ja kohdallani tapahtui isoja virheitä. Toisen lapsen kanssa vähän vähemmän ja niin edelleen. Isänä haluaa olla täydellinen ja se on yhtä myrkyllistä kuin epätäydellisyys. Isän ylpeys lapsestaan on virhe.”

”Isä halusi tehdä minusta vapaan ihmisen, joka voi olla mitä tahansa. Se ei ole ikinä täysin mahdollista. Periaate oli, että sain olla mitä halusin, ainakin omassa huoneessani. Kun tuli yhteenottoja, hän ei välttänyt niitä. Eräs syvä ongelma oli hänelle vaikea, mutta hän tunnisti sen ja pyysi anteeksi. Annoin hänelle anteeksi.”

”On myrkyllistä, jos kommunikaatio ei ole mahdollista eikä voi sanoa isälleen, että mokasit, teit väärin ja satutit minua. Jos vanhempasi ei ole avoin vaan torjuva, mutta menet kohtaamaan hänet ja puhut suusi puhtaaksi, niin olet oman tarinasi sankari. Toinenkin osapuoli voi tehdä niin – jos ei tee, se on hänen ongelmansa.”

Alejandro harjoittaa psykomagiaa ja lukee tarot-korteista, mutta käsittääkseni hän ei usko okkulttismiin vaan yrittää ymmärtää ihmisyyttä. Onko tulkinta oikea?

BJ: ”Kyllä, täysin oikea. Tarot on keino tehdä psykologista työtä, se on katarttista kuin teatteri. On oltava kenttä, jossa alitajunta aukeaa. Miksi voin tappaa äitini kun esitän Agamemnonin Orestesta? Koska olen näyttämöllä. Vietit voi säilyttää siellä tulematta hulluksi.”

”Muinaisessa Kreikassa suuri yleisö villiintyi tällaista katsoessaan ja koki katharsiksen. Katharsis tarvitsee tilan. Jos menet psykoanalyysiin, siellä on tietty järjestetty tila. Myös tarot-lukemisessa on tietty tila, pöytä ja tietty tapa järjestää kortit, kaikki on sääntöjen mukaista kuin pelikentällä. Se saa alitajunnan avautumaan sekä korttien lukijalla että vastaanottajalla.”

”Tämä on myös vaarallista. Tulevaisuuden ennustaminen on vallankäyttöä. Isäni ei koskaan kerro tulevaisuudesta. Hän analysoi tilannetta. Yleensä kysytään, milloin löydän työtä tai rakkautta. Isä ei kerro, milloin niitä löytyy, vaan miksi niitä ei löydy.

”Ero normaaliin psykoanalyysiin on siinä, että kaikki perustuu symboleihin. Psykomagia ja tarot ottavat suoraan yhteyttä alitajuntaan, käyttämättä järjen kieltä. Tämä ei tietenkään auta vakaviin psykiatrisiin ongelmiin kuten skitsofreniaan. Kyse on enemmän epämukavuuden tunteista, perhetraumoista ja niin edelleen.”

Symboliikka on myös osa elokuvataidettanne.

BJ: ”Ehdottomasti. Vanhat katedraalitkin ovat täynnä symboleja.”

Ennen Elämän tanssia uskottiin, että Jodorowsky ei enää tee elokuvia, mikä tuntui surulliselta.

BJ: ”Olin niin täynnä omaa työtäni etten miettinyt, pärjääkö isäni. En ole ikinä pitänyt häntä epäonnistujana. Silloin, kun hän ei tehnyt elokuvia, hänestä tuli tähti kirjallisuuden ja sarjakuvan maailmoissa. Hän muutti Incalilla eurooppalaista sarjakuvataidetta. Hänestä tuli kirjailija, mistä hän lapsena haaveili, ja hän alkoi kirjoittaa runoja, joita käännettiin monelle kielelle. Kun minulta kysyttiin, mitä isäsi tekee, sanoin, että hän on tarinankertoja – joskus elokuvissa, joskus konferensseissa, joskus sarjakuvien ja kirjojen tekijänä.”

Pidän Jodorowsky’s Dunessa eniten kohdasta, jossa Alejandro tyhjentää lompakkonsa ja alkaa kirota rahaan.

BJ: ”Raha on vain energiaa. Kaikki on kiinni siitä, miten sen näkee.”

poesia-sin-fin

 

Mainokset

Kun kommunistit kaappasivat David Hasselhoffin avaruuspläjäyksen

Elämme vuoden kuuminta avaruuselokuvaviikkoa ja se huipentuu lauantaina 19.12. Orionissa nähtävään Luigi Cozzin elokuvaan Starcrash (Italia/USA 1978) eli Avaruussota. Italialaisen Tähtien sota -kopion tähtikaarti on kansainvälinen ja hyvällä tavalla merkillinen: Caroline Munro, Marjoe Gortner, Christopher Plummer, David Hasselhoff ja Joe Spinell Darth Vader-hahmona, joka on niin kova jätkä, että ei tarvitse mitään mustaa kypärää. ”Kimaltavat värit sekä jättirobotit, amatsonit ja villi-ihmiset takaavat, ettei aika käy pitkäksi”, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti tiedottaa kansalle.

Sankaritar, salakuljettaja Stella Star (Caroline Munro) on eräänlainen prinsessa Leian ja Han Solon yhdistelmä, mutta pukeutumistyyli on lähempänä Jane Fondan Barbarellaa (1968), josta Cozzi näyttää ammentaneen muitakin vaikutteita. Barbarellan glitter-psykedelian ja nukkemaisten tai ylinäyteltyjen hahmojen takana oleva ironinen kitsch-mentaliteetti kuitenkin puuttuu: Starcrash tarjoaa super-kitschiä vailla ”nokkelia” taka-ajatuksia, ja hyvä niin.

Siivotessani kämppää löysin Filmfax-lehden numeron 65 (helmikuu 1998), jossa Christopher Koetting käy läpi ”Almost Star Wars” -elokuvien värikästä historiaa. Artikkeli kertoo, että todella kiireesti Star Warsin vanaveteen pukatun Starcrashin kuvauksia hidastivat tuotantorahavirtojen katkeilu ja saataviaan odottaneen kuvausryhmän lakkoilut. Samaan aikaan kun avaruussotaa kuvattiin, Italian kommunistinen liike sattui käymään isompaa työtaistelua. Ilmeisesti siksi, että Starcrash oli tuolloin Cinecittà-studion ainoa työn alla ollut kansainvälinen tuotanto, toverit sosialisoivat lähes valmiin elokuvan ainoan työkopion ja pitivät sitä panttivankina kuuden viikon mittaisiksi venyneiden neuvottelujen ajan. Lopulta Cozzi sai elokuvansa ehjänä takaisin.

Harmaita hiuksia koitui myös elokuvan tuottaneille Wachsbergerin veljeksille. Kaksikko oli aiemmin lyönyt kirveensä kiveen tuottamalla Jerry Lewisin kiistellyn keskitysleirielokuvan Sinä päivänä klovni itki (The Day the Clown Cried, 1972), jota ei ole esitetty julkisesti vielä tänäkään päivänä. Vaikeudet jatkuivat, kun Starcrashin jenkkilevittäjä AIP piti elokuvaa liian paskana (ja mahdollisesti pelkäsi oikeusjuttua Tähtien sodan plagioinnista) ja kieltäytyi koskemasta siihen. Oman New World Cinema -firman perustanut Roger Corman osti oikeudet ja levitti Cozzin teosta hyvällä menestyksellä. Luullakseni Starcrash oli turbo boost nuoren David Hasselhoffin urakehitykselle – Hoffin suosittu tv-sarja Ritari Ässä oli Taisteluplaneetta Galactican tuottajan Glen A. Larsonin hengentuote, ja todennäköiseltä tuntuu, että Larson bongasi nousevan komistuksen kilpailevasta avaruusseikkailusta.

Starcrash ei ole ainoa italialainen Tähtien sodan seuraaja. Orionin Almost Star Wars -sarjassa nähdään myös Aldo Ladon Humanoidi (L’Umanoide, 1979), jossa avaruustarkastaja Golob (Bond-pahis Richard Kiel) joutuu robottikoiransa kera hyvän ja pahan taistelun ytimeen ja taustalla soi Morriconen elektro. Trilogiaksi kaavaillun Starcrashin jatko-osista ei valitettavasti tullut mitään ja myös buumin kiinnostavimpiin hankkeisiin kuulunut Mario Bavan Star Knights jäi tekemättä.

Kuten tuoreesta Tähtivaeltajan artikkelista selviää, useammat matalan profiilin italo-avaruusseikkailut olivat Suomessa videolevityksessä. Paksuin keissi on Alfonso Brescian eli ”Al Bradleyn” Battle of the Stars. Elokuvan suomalainen videolevitysnimi oli blatantisti Tähtien sota – julkaisu ilmestyi 1980-luvun alussa, jolloin Lucasin samanniminen pläjäys ei vielä ollut videolla. Voimme olettaa, että leffasta erehtyneet kuluttajat eivät yllättyneet iloisesti.

tähtiensota

Myöhemmin Space Trap -nimellä jakelussa ollut ”Ben Normanin” eli Adalberto Albertinin Pako Linnunradalta III ei ole mikään Linnunrata-trilogian päätösosa vaan elokuvan tapahtumapaikka on joku kolmas Linnunrata, josta sankaripari joutuu pakenemaan Maapallolle afro-avaruusmiesten invaasion takia.

Osa erikoistehosteista on Starcrashista napattua kierrätyskamaa, ja samanlaista disco-osaston puvustusta viljelevää teosta on levitetty Starcrashin jatko-osana. Nimi muistuttaa toisaalta Humanoidin saksalaista levitysnimeä Kampf um die 5. Galaxis. Että kehtaa olla kiinnostavia kulttuurihistoriallisia kytköksiä!

pakolinnun

”Natsipesäkkeessä se nähtiin”, eli Outo silminnäkijä Tampereella

En ole ikinä ollut sotasarjakuvien himokuluttaja, mutta kun Suomen Kuvalehden obersturmführer Ville Pernaa pyysi tekemään Korkeajännitys-sarjakuvien historiaa koskevan jutun, ryhdyin perehtymään genreen ja haastattelemaan oikeita tuntijoita.

Prosessin parasta ydintä oli matka Tampereelle tapaamaan toimittaja Asko Alasta ja rockmuusikko-kääntäjä MauriMoog” Konttista, joilla on ollut ratkaisevalla tavalla sormensa pelissä sekä monissa läpikotaisin kotimaisissa että englannista käännetyissä Korkkareissa.

Alasen Tammelan asunnossa käydyn sarjiskeskustelun päätteeksi ilmeni tarve kysyä Konttisen toisessa Elämän kartoitus -muistelmakirjassa (Lempo Kustannus 2013) mainitusta biisistä Piero Lulli, joka jäi levyttämättä, kun Veltto Virtanen ei kelpuuttanut sitä Virtanen-bändin toiselle LP:lle Uusi jääkausi uhkaa (Love Records 1975).

 

jääkausi

Timo Huovisen sanoitus löytyy hänen bänditoverinsa Moogin kirjasta, ensimmäinen säkeistö menee näin:

”Humphrey Bogart, Mickey Rooney – heiltä loppuu silloin duuni

kun Piero Lulli tekee filmin, voitte todeta sen omin silmin

Hän on aikamme supertähti, Natsipesäkkeessä se nähtiin

Piero Lulli, Piero Lulli, valkokankaan kuningas

Piero Lulli, Piero Lulli, filmitaivaan messias”

lulli

Messias tai ei, italialaisen elokuvan sivuosahahmo Piero Lulli (1923-1991) näytteli itselleen mittavan filmografian ja on jäänyt Oudon silminnäkijän mieleen Mario Bavan elegantissa goottihalpiksessa Operazione paura (1966) sekä oudomman linjan italowesterneissä Django, Kill (1967) ja Hirttäjäiset (1967). Django, Killin tiukassa kuolinkohtauksessa Lulli esittää haavoittuneena leikkauspöydälle joutunutta lainsuojatonta, joka on ammuttu täyteen kultaluoteja ja leikellään silpuksi jalometallia himoitsevien kelpo kansalaisten toimesta.

Laululyriikan perusteella voisi kuvitella, että marginaalinen näyttelijä on tehnyt ilahduttavan vaikutuksen Manse-rokkareihin espanjalaisen José Luis Merinon ohjaamassa sotaleffassa Natsipesäke (Comando al infierno, 1969), jossa hänen roolinimensä on eversti Kreuzfeld. Haastattelu osoitti, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen.

Moog Konttinen: ”Se oli Huovisen Timon biisi. Se lähti siitä, että Suomen Pankin kulmalle pystytettiin sellainen elokuvamainosseinä, siihen Paapan kapakan kohdalle. Semmoinen, jossa toisella puolella näkyi menevät elokuvat, pysäkin puolella, ja takapuolella näkyi tulevaa ohjelmistoa. Sinne ilmestyi semmonen ku Natsipesäke. Ja Piero Lulli. Meitä huvitti se Piero Lulli -nimi. Natsipesäke, toi täytyy kyllä mennä kattoon! Ihan selvästi joku ö-luokan elokuva. Joku natsiseksielokuva luultavasti, julisteessa oli vähäpukeisia naisia ja natseja. Täytyy olla aivan ö-luokan elokuva ja Piero Lulli, toi täytyy… Se ei ikinä tullut! Se oli aina vaan “tulevaa ohjelmistoa” ja sitten se katos! Eikä se tullut ikinä Kino Ilvekseen, jossa niitä yleensä näytettiin, puolipornoelokuvia.”

Missä Kino Ilves on ollut?

Asko Alanen: ”Tossa Itsenäisyydenkadulla. Siellä oli aikoinaan live-showtakin, riisuuntumista.”

Se on ollut kuten La Scala Helsingissä.

AA: ”Joo, vastaava kyllä.”

MK: ”Kino Ilves oli samaa yhtiötä kuin Kino-Palatsi. Kino-Palatsin seinään oli tehty joskus vuonna yksi ja kaksi alkuvaiheessa syvennys, johon voi kiinnittää mainoksia, oikein valettu siihen seinään. Siinä olikin Kino Ilveksen mainokset – elokuvat ei olleet ne, jotka Kino-Palatsissa meni, vaikka sen palatsin sisäänkäynti oli siinä vieressä.”

”Mä katselin, kun venäläisturistit, neuvostoliittolaiset katsoivat alastomien naisten kuvia. Ne eivät osanneet lukea, että siinä luki Kino Ilves, joka oli Itsenäisyydenkadulla. Oltiin pojan kanssa menossa katsomaan Tarzania. Istutaan siellä, kun nää tulee nää venäläiset. Sali on täynnä kakaroita, lapsia suurin osa. Ensimmäisen kerran kun norsu tulee, kaikki huutaa, että TANTOR! Venäläiset vähän aikaa katsoivat ja rupesivat pomiloimaan, sitten yksi kävi juttelemassa kassalla ja vihelsi muille, että tulkaa pois. Sitten ne lähtivät äkkiä kohti Kino Ilvestä.”

AA: ”Olin yo-talolla töissä aikoinaan ja muutenkin tekemisissä elokuvakerhojen toimiston, Pahkasian toimiston ja Aviisin toimiston kanssa. Siellä kävi näitä Komsomolin lähetystöjä aina välillä. Nelikymppisiä ja viisikymppisiä nuorison edustajia. Ne tiesi Kino Ilveksen kyllä hyvin.”

MK: ”Löysin kirjaan Natsipesäkkeestä julisteen, taisi olla italiankielinen. Muita tämmösiä… Sitten oli lihaskimppu-italialainen, joka styrox-kappaleita heitteli. Ursus Voittamaton. Steve Reeves. Sen laitoin Rocky Horrorinkin suomennokseen mukaan. Kyllä se jossain biisissä on. Näin armeijassa vuonna 1970 jonkun Ursus –elokuvan, kun sunnuntaina ei ollut mitään muuta tekemistä. Markan maksoi ja sinne sisälle vaan. Se styrox-kiviä nosteli ja heitteli. Ne käyttäytyi aivan kuin styrox, pomppi silleen.”

Että näin. Jos takavuosien Tampereen elokuvateatterit kiinnostavat, Outo silminnäkijä suosittelee Jouko HanhisenRaimo Siliuksen ja Reijo Noukan pamflettityyppistä tutkimusta Kaupallisen elokuva-alan levityspolitiikkaa – Esimerkkinä Suomen toiseksi suurin kaupunki Tampere, jonka elokuvakerho Monroe julkaisi monisteena vuonna 1972. Johtopäätöksiin kuului, että eksploitaatiopesäkkeitä ja muita kaupallisia vääristymiä on liikaa ja Tampere on yritteliäästä kerhotarjonnastaan huolimatta miltei kestämätön helvetti tiedostavalle elokuvanharrastajalle.

1980-luvun taitteessa monroelaisten suhde hämäriin kinokapitalisteihin oli rennompi. Ainakin vuoden 1980 ensimmäisessä Monroe-lehdessä osattiin arvostaa ”Draculan jouluglögiä”, jolla markkinoitiin espanjalaisen vampyyripläjäyksen joulunäytöstä Puutarhakadulla.

Royal

Näihin kuviin, näihin pikkujoulutunnelmiin, tai ei ihan sittenkään. Jos luulitte, että en pyytänyt Asko Alaselta nimmaria perusteokseen Musta peili – Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin (Valtion painatuskeskus 1985), olette pahasti väärässä. Mikä parasta, omistuskirjoitus on silkkaa Hammer Horroria.

musta

Asko Alanen kommentoi 14.12.2015: ”Hienoa, että signor Lulli on näin ikuistettu! Paapan kapakkaa ei vielä silloin ollut, kun elokuvien mainostaulu seisoi siinä nurkalla bussipysäkin tuntumassa.”

Arvio: Uuno Turhapuro menettää uskonsa

Olin elokuvakriitikko mutta kyllästyin siihen käytäntöön, että arvosteltavien elokuvien pitää olla oikeasti olemassa. Tämä on suorastaan sananvapauden rajoittamista ja missä on se luova hulluus, josta kaikki niin tykkäävät. Kyllä olemattomastakin filmistä tulee voida mielipiteensä ilmoittaa.

Kapitalistien etua tietenkin palvelee, että arvostelijat kirjoittavat leffoista, joihin he voivat kaupata pääsylippuja, mutta kaikki kriitikot eivät alistu koneiston rattaiksi. Film without film, OK?

Tänään arvostelemme Ingmar Bergmanin komedian Uuno Turhapuro menettää uskonsa (Suomi-Ruotsi 1985), jota Bergman ei koskaan ohjannut. Älkää antako sen haitata, että myös muut arviossa esitellyt sisällöt ja seikat kuuluvat sepitetyn vaihtoehtotodellisuuden piiriin.

Ruotsalaisohjaaja tuo uutta syvyyttä Uunolandiaan 

Kun Ingmar Bergman ilmoitti pian Fannyn ja Alexanderin jälkeen ohjaavansa Turhapurofarssin suomalais-ruotsalaisena yhteistuotantona, monet yllättyivät. Mestarin uralta löytyy toki muitakin tapauksia, joissa hän on vakavien suurtöiden jälkeen irrotellut kevyen komedian parissa. Sarjan suomalaistuottaja Spede Pasanen innostui mahdollisuudesta saada Turhapuroa nimekkään ohjaajan nosteessa kansainväliseen jakeluun, etenkin Yhdysvaltain markkinoille.

Bergmanin ja Pasasen yhteistyö sujui lähes ongelmitta, joskin Bergman joutui pehmentämään tarinan rajumpia elementtejä, koska Pasanen ei suostunut tuottamaan lapsilta kiellettyä Uunoa. Pienillä leikkauksilla K12-ikärajan saanut Uuno Turhapuro menettää uskonsa on sarjan ”aikuisin” teos hyvässä ja pahassa – temaattisesti yhtä paljon jatkoa Bergmanin omille töille kuin edeltäville Uunoille.

Tarinan alussa Elisabet Turhapuro toipuu sairaalassa brutaalista raiskauksesta, jonka kohteeksi hän joutui tenniskentän vasemmanpuoleisessa pukuhuoneessa. Uhrin isä, vuorineuvos Tuura, palkkaa italialaistaustaisen hämärämiehen Luigi Cravatton surmaamaan syylliset.

Koston jälkeen Tuura alkaa itse kokea syyllisyyttä ja yrittää puhdistaa omatuntonsa rakennuttamalla Neidonlähde-nimisen kirkon ja luksuskylpylän yhdistelmän. Elisabet kadottaa kiinnostuksensa miehiin ja alkaa tuntea vetoa häntä hoitavaan ruotsalaiseen psykiatriin Hjördikseen (Liv Ullman).

Elisabetin mies Uuno kokee pahan kosketuksen ja vaimonsa biseksuaalisuuden hämmentävinä ja menettää tutun itsevarmuutensa. Kotisohvalla loikoillessaan Uuno alkaa epäillä Jumalan olemassaoloa sekä sitä, onko elämällä mitään tarkoitusta. Eksistentiaalinen ahdistus nousee pintaan sekä symbolisissa unijaksoissa, joissa Uuno pelaa ”tsakkia” kuoleman kanssa, että hänen avautumisissaan ystävälleen Härski Hartikaiselle.

Usko on kuin rakastaisi jotain, joka on tuolla pimeässä Veijo Esson baarin takana ja joka ei koskaan näyttäydy, huusi sille mitä tahansa”, Uuno tilittää Hartikaiselle kohtauksessa, joka on katkeransuloinen ja hauska kuin elämä itse.

Mekaanikko Härskin työtoveri Sörsselssön on ainoa henkilöhahmo, jonka lapsenuskoa mikään ei tunnu horjuttavan. Loppukohtaus on sovinnollinen. Laterna magica -taikalyhdyn kuvia Elisabetin kanssa kylpyläsviitissä katselevan Uunon kyky aistia jotain korkeampaa ihmisten välisessä rakkaudessa ”palailee pätkittäin”.

Mustavalkoelokuvan visuaalista ilmettä hallitsee Bergmanin ja kuvaaja Sven Nykvistin tavaramerkinomaisen ekspressiivinen valon ja varjon leikki ihmiskasvoilla. Nykvistille uudella tavalla kaikki on ensin kuvattu videolle ja siirretty filmille, ensimmäisestä Turhapuro-elokuvasta tutulla metodilla. Farssi on ilmeeltään karuinta ja askeettisinta Bergmania. Alati sohvaa ja jääkaappia kiertävä kamera on aktiivisessa läsnäolossaan kuin eräs päähenkilöistä.

Ainutlaatuisen monimerkityksellisesti huumoria ja vakavia teemoja yhdistävä Uuno Turhapuro menettää uskonsa ei tuputa valmiita vastauksia, mutta kartoittaa nykyihmisen moraalisia ja metafyysisiä ongelmia kouraisevalla rehellisyydellä ja vitaliteetilla. Suomen kielellä työskentely ei näy aiheuttaneen Bergmanille ongelmia kuin hetkittäin. Suvereeni henkilöohjaaja onnistuu lataamaan ennennäkemätöntä psykologista syvyyttä kaikkiin Uuno-saagan vakiohahmoihin – etenkin Sörsselssönin sisäinen elämä on tavoitettu kiitettävän herkin vedoin.

Ylistävistä kritiikeistä ja kansainvälisestäkin kiinnostuksesta huolimatta elokuva epäonnistui Turhapuro-elokuvien perinteisiin tehtäviin kuuluvassa massayleisön tavoittamisessa. Varsinkin maaseututeatterien omistajat saivat pettyä älyllisemmän Uunon keskinkertaisiin katsojalukuihin. Asenteellisimmat kommentoijat väittivät jopa, ettei lahjakaskaan ruotsalaisohjaaja yksinkertaisesti pysty tavoittamaan Turhapuron syvintä olemusta.

Bergmanin ja Pasasen suunnittelema sisarteos, päähenkilön nuoruutta kuvaava ”prequel” Uunon huikea mansikkapaikka maaseudulla jäi tekemättä (Kuten myös Pasasen kaiketi läpällä lupailema bergmanilainen ohjaustyö Kahdeksas sinetti, johon Spede ei uskonut saavansa Elokuvasäätiön tukea.)

On syytä olettaa, että suomalais-ruotsalainen yhteistyö olisi päässyt todelliseen lentoon vasta toisessa elokuvassa. Tekemättä jääneistä hankkeista on kuitenkin vaikea sanoa mitään varmaa. Voi rähmä!

****

Murderous Passions on Jesústelun Raamattu

Hyvänen aika mikä järkäle, ja tämä on vasta ensimmäinen osa. Brittiläinen elokuvakirjoittaja Stephen Thrower tutkii hämärän rajamailla asuvia lempiaiheitaan niin perusteellisesti, että kirjat kasvavat helposti kirjasarjoiksi. Jenkkikauhun pikkutekijöitä rakkaudella ja tarkkuudella luotaavan Nightmare USA -sarjan ensimmäisen ja toisen niteen välissä ilmestynyt Murderous Passions kattaa alkupuolen eksploitaatio-ohjaaja Jesús ”Jess” Francon (1930-2013) valtavasta tuotannosta. Jatkoa seuraa.

Throwerin esikoiskirja Beyond Terror: The Films of Lucio Fulci oli perinpohjainen tutkielma italialaisohjaaja Lucio Fulcin elokuvista. Opus on antoisa ja hieman ristiriitainen: Zombie Flesh-eatersin ohjaajalla oli vahvuutensa, joista Thrower kirjoittaa oivaltavasti, mutta johtopäätökseksi jää, että kymmenet Fulci-elokuvat eivät kaikkinensa muodosta mitään ehjää kokonaisuutta. Zombirevitykset ja giallot ovat kirjaimellisesti oma lukunsa. Filmografia sisältää enimmäkseen rutiinimaisia tilaustöitä, jotka voisivat hyvin olla jonkun muun ohjaamia. Niiden avulla voi toki perehtyä italialaisen elokuvan lajien historiaan.

Espanjalainen Jess Franco on Fulciakin epätasaisempi tekijä, mutta hänellä on vahva ja tunnistettava tekijän käsiala, tykkäsittepä tai ette.

eyeball

Franco, Fulci ja amerikkalaisen kauhun oudot linnut saivat palstatilaa ja arvostusta jo Throwerin 1989 perustamassa Eyeball-lehdessä. Eyeball oli kuin esteettisempi ja ”eurooppalaisempi” eliittipainos suositusta Shock Xpressistä, jonka päätoimittaja Stefan Jaworzyn on Throwerin lailla avantgarde-rockmuusikko. Kahden lehden kirjoittajakaartit olivat pitkälti samaa väkeä. Brittien purevat pointit tulivat tarpeeseen kriittisyyteen heränneelle kauhufanille, jolle eivät enää riittäneet Suosikin ja Juho Juntusen splatter-vastineet eli Fangoria ja Chas Balun – molemmat sinänsä jees mutta asteella, josta on vain pakko mennä eteenpäin… Shock Xpress protestoi brittisensuurin mielivaltaa ja thatcherismiä vasemmistonihilistisellä otteella ja Eyeball ihastui lyhyesti strukturalistiseen elokuvateoriaan, mutta kumpikin lehti onnistui pitämään dogmaattiset posmotukset pois sivuiltaan.

Murderous Passionsissa Thrower esittää taas kerran tuoreita havaintoja aiheesta, joka on kaukana neitseellisestä maaperästä. Franco on vihoviimeisen paskaohjaajan maineestaan huolimatta (ja osittain sen ansiosta) alati kiehtonut eturivin kirjoittajia niin latinalaisista kuin englanninkielisistä maista, sekä henkeviä esseistejä että filmografisen faktatiedon kerääjiä. Jean-Marie Sabatier, Carlos Aguilar, Alain Petit, Jean-Pierre Bouyxou, Lucas Balbo, Paul Willemen, Tim Lucas, Pete Tombs ja niin edelleen. Naisnäkökulmaa edustaa professori Joan Hawkins. Suomalainen klassikkoteksti on Markku Sadelehdon Portti-lehdessä 1993 ilmestynyt laaja essee Jess Franco ja elokuvan syvin olemus.

Kyse ei siis ole ohjaajasta, jolta ymmärtäjiä puuttuisi. Franco ei ole jäänyt katveeseen myöskään kotitallenteiden markkinoilla – voi olla, että kenenkään muun elokuvantekijän töistä ei ole ilmestynyt yhtä paljon dvd- ja blu-ray-julkaisuja. Myös soundtrack-levyjen kasa on melkoinen.

Vampyros Lesbos (1970)

Vampyros Lesbos (1970)

Ehdottoman vankasta kulttistatuksesta huolimatta Francon tuotanto on silti kaoottinen varjoalue, jota kukaan ei tunne liian hyvin. Jopa elokuvien lukumäärä on kysymysmerkki. Murderous Passionsin mukaan niitä on 171, mutta lukeman voi pumpata yli kahdensadan laskemalla omaa sisältöä tarjoavat rinnakkaisversiot itsenäisiksi teoksiksi.

Murderous Passionsin inspiroivan esipuheen on tehnyt näyttelijä Monica Swinn, joka nähtiin äskettäin Peter Stricklandin Franco-vaikutteisessa lesbodraamassa Duke of Burgundy. (Italialaisen kauhufilmin äänittämisestä kertovan Berberian Sound Studion ohjannut Strickland on edennyt lukuisien elokuvanharrastajien tavoin italokauhusta Francoon!) Suurin osa kirjasta on elokuvien valmistusjärjestyksessä etenevää filmografiaa varustettuna mahdollisimman tarkoilla tiedoilla ja näkemyksekkäillä, hyväntahtoisen humoristisilla arvioilla. Murderous Passions laittaa Francot järjestykseen unohtamatta sitä, mitä ne merkitsevät ja mitä nautintoja ne tarjoavat.

Thrower ja Julian Grainger ovat ensi-iltatietojen ohella yrittäneet selvittää, missä järjestyksessä elokuvat on filmattu. Kirjasta selviää, että elokuvanteon ”kenttävaihe” ja tulevien hankkeiden ideointi olivat Francolle kaikki kaikessa, lopputuloksen hiominen ei. Ranska-versioiden ääniohjaaja Gerard Kikoine kertoo monesti päättäneensä Francon elokuvien (mm. Les demons) musiikkivalinnat ja jopa dialogin sisällön, joihin ohjaajalla ei ollut mitään sanomista – filmiaddikti oli jo kuvaamassa uusia juttuja. Francon arvostetuimpiin kuuluvasta elokuvasta Venus in Furs löytyy kaksi juonirakenteeltaan täysin erilaista versiota, toinen italialaisen ja toinen yhdysvaltalaisen levittäjän viimeistelemä. Mysteeriksi jää, kumpi on lähempänä ohjaajan näkemystä.

Francon työtahti oli parhaimmillaan 14 elokuvaa vuodessa. Jatkuva säätäminen on ollut jonkinlaisessa flow-tilassa pysymisen keino ja elämäntapa. Jos kaikki kohtaukset saatiin purkkiin sovittua nopeammin, hän saattoi ryhtyä filmaamaan näyttelijöiden kanssa kohtauksia johonkin muuhun teokseen – tuottajalle voitiin valehdella, että ollaan tekemässä unijaksoa. Puuduttavan pitkät nakujen naisten lähikuvat voivat olla muutakin kuin voyeurismia; ehkä paljas pinta oli helpoin tapa täyttää kuva-alaa ja kestoa, jos lavasteisiin ei ollut varaa.

Francon kuuluisimmat muusat, traagisesti kuollut Soledad Miranda ja näyttelijästä elämänkumppaniksi noussut Lina Romay ovat kirjan keskeisiä henkilöitä. Jossain määrin varjoon jää Francon ensimmäinen vaimo Nicole Guettard, monien parhaiden Franco-elokuvien käsikirjoittaja.

Thrower nostaa kiireisen, karun ja perverssin 1970-luvun Francon parhaaksi vaiheeksi, josta ensimmäiseen kirjaan mahtuu vain alkuvuosia. Siinä missä 1960-luvun Franco oli lupaava kyky, joka ei ihan pärjännyt aikakauden johtaville kauhuvalmistamoille (AIP, Hammer, Mario Bava ja italokumppanit), 1970-luvun Franco pelasi täysin omissa kisoissaan, perinteisen elokuvakritiikin ulottumattomissa. Hullujen vuosien halpatuotannoissa on enemmän kohinaa kuin signaaleja, mutta aina tulee lunastuksen hetkiä, joissa eroottiset ja makaaberit jännitteet osuvat elävästi kohdalleen.

Ornitologisesti ilmaistuna Franco lensi monesti yhtä matalalla kuin vaikkapa länsisaksalainen nahkahoususeksploitaation tekijä Ernst Hofbauer, mutta Hofbauer ei olisi koskaan päässyt yhtä korkealle kuin Franco hyvänä päivänä. Vaikka hänen elokuvansa eivät olisi parasta runoutta, niissä on oudosta paikasta löytyvän runouden kiistatonta viehätystä ja salaperäisyyttä. Jonkinlaisen taiteen tunnusmerkkinä visioissa on jotain tarttuvaa. Franco-elokuvan jälkeen todellisuutta tulee usein tiirailtua hieman francomaisesta kulmasta.

Suomessa Francon elokuvia esitettiin elokuvateattereissa lähinnä Urho Kekkosen presidenttikaudella – Mauno Koiviston valtaannousun jälkeen ensi-iltaan tuli vain Naiset vailla häpyä. 12.8.1966 portit avanneen Vastarinta ei auta -agenttikomedian kohdeyleisöä olivat Eddie Constantinen fanit. Sitä levitettiin ranskankielisenä versiona, kuten ilmeisesti myös kauhuelokuvaa Tri Jekyll ja raisut rakastajattaret (El secreto del dr Orloff, 1965), joka sai ensi-iltansa Aleksis Kiven päivänä 10.10.1969 La Scalassa. Suomi-Filmi ei valitettavasti ole tallettanut Jekyllin filmikopiota arkistoon, ja Thrower vääntää veistä haavassa nostamalla sen 1960-luvun nautittavimpien Francojen kärkikolmikkoon!

Christopher Lee -elokuvat Fu Manchu – himon herra (Suomen ensi-ilta: 25.4.1969) ja Verenhimoinen Dracula (Suomen ensi-ilta: Astor 5.9.1980) möi Suomeen värikäs tuottaja Harry Alan Towers. Tuhansien himojen luostari (Bristolin kakkossali 27.4.1979), Sohon teurastaja (Rigoletto 25.1.1980), Märät unet (Alfa-Romeo 3.9.1981) ja Naiset vailla häpyä (Alfa-Romeo 27.6.1983) ovat sveitsiläismoguli Erwin C. Dietrichin tuotantoa.

Parhaimmistoon kuuluvien elokuvien Necronomicon ja Lolita, lemmen papitar (Eugenie – historia de una perversion, 1980) täyskieltoon joutuminen lienee ikävintä, mitä Francon töille Suomessa kävi – mikä aarre olisikaan 35 mm -filmikopio jälkimmäisestä, mieluiten Orionin konehuoneessa odottamassa projektoriin pääsyä!

Myöskään sallivammissa Pohjoismaissa printtejä ei ole välitetty pitää tallessa. Ei ollut yllätys saada tietää, että Ruotsin elokuva-arkistolla ei ole noituudella riivatun ydinperheen tarinaa Lorna the Exorcist. Se pyöri jonkin aikaa sikäläisissä pornoteattereissa. Angstiset neronleimaukset saattoivat aiheuttaa satunnaisille käteenvetäjille hivenen oudon olon.

Haluan silti kiittää elämää rikkaudestaan, koska olen ollut Tanskasta lainatun Necronomiconin ja Tuhansien himojen luostarin arkistoesityksissä organisoijana ja vastaanottajana – Necronomiconin leikittelevä mutta kaunis salatieteellinen svengi ja Tuhansien himojen luostarin väkevän demoniset tajunnanvirrat pääsivät oikeuksiinsa valkokankaalla ja ovat painuneet mieleen lähtemättöminä sähkölatauksina.

Cinefiiliystäväni Antti Suonio ehdotti joskus Peter von Baghille Francon kutsumista Sodankylän elokuvajuhlille. Hetken hiljaisuuden jälkeen Petteri vastasi: ”Loistava idea!” No, tuskinpa Francon elokuvat olisivat von Baghia sytyttäneet, mutta hyvä aamukeskustelu olisi varmasti syntynyt yhteisistä 1940- ja 1950-luvun suosikkielokuvista, vanhasta Espanjasta, Francon apuohjaajakseen palkanneesta Orson Wellesistä ja elokuvasta ylipäänsä.

Jess Franco olisi puhunut näistä aiheista mieluummin kuin versioiden eroista, puuttuvista kohtauksista ja muusta peruskaurasta, josta Francoon hurahtaneiden keskustelu ei lopu koskaan.

Jess+Franco+037_001

Jesús Franco (1930-2013).

Kun Tähtien sota ei riitä: Almost Star Wars!

Syksy syvenee ja avaruuspläjäys lähenee. Puhun elokuvateatteri Orionin esityssarjasta Almost Star Wars (19.11.2015-9.1.2016), jonka kuratoin Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille yhdessä Antti Suonion kanssa. Yli 15 vuotta harrastamamme ohjelmistosuunnittelu on nostanut toisinaan esiin yllättäviä löytöjä, mutta ainakin siinä mielessä olemme ihan tavallisia elokuvanharrastajia, että Star Wars -saagaa on kouluikäisinä fanitettu.

Almost Star Wars on Tähtien sota -aiheinen retrospektiivi ilman yhtään oikeaa Tähtien sota -elokuvaa. Reilu vuosi sitten kehittelimme Star Wars Connection -työnimellä sarjaa, jossa George Lucasin vanha avaruusseikkailutrilogia olisi esitetty nykyisin vaikeasti saatavina alkuperäisinä versioina ja vanhojen filmikopioiden voimalla. Varhainen suunnitelma sisälsi myös Lucasin ensimmäisiä ohjauksia ja muita edeltäjiä.

Ketään tuskin yllättää, että alkuperäisversioiden esitysluvan saaminen on näillä keleillä hankalaa tai mahdotonta. Kun asian laita vahvistui, konsepti painottui uusiksi hauskalla tavalla: jos aitoja ja alkuperäisiä Tähtien sotia ei heru, niin esitetään sitten aitoja kopioita. Nyt meillä on Almost Star Wars -niminen naapurigalaksi, kokoelma Tähtien sodan innoittamia ja synnyttämiä elokuvia. Mukaan mahtuu luovaa jäljittelyä, ehtaa parodiaa ja Lucasin omaa tuotantoa oleva oheistuoteseikkailu Ewokien taistelu.

Tähtien sodan matkiminen on kuulunut tuotteistamista ja eskapismia rakastavan elokuvakulttuurimme valtatrendeihin 1970-luvulta alkaen. Vaikutteita otetaan jatkuvasti, mutta ne eivät ole yhtä suoraviivaisia ja tunnistettavia kuin ennen. Almost Star Wars ei ole Lucasin inspiroimien tekeleiden kattava kokoelma vaan tiukalla seulalla koottu kahdeksan avaruusseikkailun valikoima. Tuttuun tapaan formaatilla on väliä: kyse on elokuvista, jotka löytyvät 35 mm -filmikopioina Suomen tai naapurimaiden arkistoista. (Turkish Star Wars ja muutamat muut eksoottisimmat variaatiot eivät kuulu joukkoon.) Tällaiset arkistojen aarteet ovat resurssi, jota ei halua jättää väliin, kun käytettävissä on maan johtava filminkatselukeskus.

Almost Star Wars voi vaikuttaa oudolta linnulta Orionin perusklassikoiden ja omalaatuisuuttaan korostavan taiteen keskellä. Näissä teoksissa olennaisinta on usein se, mitä ne lainaavat esikuviltaan. Ja tietenkin muistot ajalta, jolloin Maikkari esitti Taisteluplaneetta Galacticaa ja lähikaupasta sai Musta aukko -purkkaa. Tästä saattaa tulla hauskaa, mutta homman punainen lanka ei ole perehtymätön pilipalimentaliteetti.

Ohjelman suunnittelussa vaaditaan epäortodoksista dramaturgian tajua, mikä edellyttää näyttämään myös muita kuin ”hyviksi” oletettuja teoksia”, maamme maineikkain elokuvaohjelmistojen suunnittelija Peter von Bagh kiteytti kirjassaan Cinefilia (Like 2013).

Tarvitaan eritasoisten elokuvien törmäyksiä. Myös ensinäkemättömältä selittämättömät inspiraationlähteet ovat herkullisia. Heikommilla elokuvilla ei tavoitella parodiaa, kitschiä tai campia. Niitä on tarpeen näyttää täydellä kunnioituksella sekä katsojia että niitä tekijöitä kohtaan, jotka aikanaan kokivat välttämättömäksi luoda juuri kyseisen kaltaisen elokuvan.

Näinhän se todellakin on nähtävä, kun Vaarojen planeetta törmää Starcrashiin ja Humanoidiin. Seuraavaksi check listiä siitä, mitä tuleman pitää. Esitysjärjestyksessä, olkaa hyvä:

KAHDEKSAN STAR WARS -SUKULAISTEOSTA, JOTKA JOKAISEN NAISESTA SYNTYNEEN ON SYYTÄ TÄSSÄ ELÄMÄSSÄ NÄHDÄ

1) Cylonit tulevat, cylonit tulevat

Battlestar-Galactica

Avaruussiirtokuntiin levittäytyneen ihmiskunnan ja cylonien teknoarmeijan yhteenottoja kuvaava Taisteluplaneetta Galactica (Battlestar Galactica, alk. 1978) toimi Tähtien sodan tv-korvikkeena aikana ennen Lucasin avaruusseikkailujen televisioesityksiä ja videojulkaisuja. Lentäjäsankari Starbuckin ja kumppanien saaga rantautui Suomeen ensin teatterielokuvana. 1970-luvun mittareilla maailman kallein pilottijakso on edelleen pätevää ison kankaan avaruusoopperaa. Vahvat Tähtien sota -yhtäläisyydet ajoivat Fox- ja Universal-studiot käymään oikeutta siitä, oliko kyse plagiaatista. Ajan myötä Galactica osoitti kestävyytensä itsenäisenä tarustona. @ Orion to 19.11. & la 21.11.

2) Purkkahahmojen galaksi 

the-black-hole-vincent-bob-2

Disney-yhtiön ison rahan vastaveto Tähtien sodalle tuli elokuvateattereihin valtavan ennakkohypen siivin. Suomessa Mustan aukon (Black Hole, 1978) robotteja, aluksia ja efektien hienouksia esiteltiin kansalle Valittujen Palojen sivuilla ja Jenkki-purkan keräilykuvien sarjana. Legendaarisen Jack Kirbyn sarjakuvaversio ilmestyi Avun sarjisliitteessä. Tähtien sota -yhteys näkyy voimakkaimmin panostuksessa herttaisiin robotteihin. Mustan aukon reunalle joutuneella Cygnus-avaruuslaivalla tapahtuva seikkailu henkii myös Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun inspiroimaa synkempää tajunnallisuutta. Tietokone-efektit ovat kunniakkaan kivikautisia. Kaikkiaan kasassa on raskaan sarjan elokuvateatterielämyksen ainekset – ja Orioniin tuleva kopio on varustettu harvinaisella magneettiäänellä. @ Orion ke 25.11. & pe 27.11.

3) Roger Corman ylpeänä esittää

Sybil

Siinä missä Tähtien sodan hahmogalleria on velkaa Akira Kurosawan Kätketylle linnakkeelle, Akir-planeetan puolustuksesta kertova Vaarojen planeetta (Battle Beyond the Stars, 1980) vie Seitsemän samurain asetelmat avaruuteen. Hulppean seikkailun tekijätiimissä oli tuottaja Roger Cormanille tyypilliseen tapaan runsaasti nousevaa talenttia: ohjaajana tuleva Lumiukko-piirretyn tekijä Jimmy T. Murakami, käsikirjoittajana John Sayles (Lone Star), tehoste- ja kamera-assistenttina James Cameron. Robert Vaughnin roolihahmo on käytännössä sama, jota hän esitti Hollywoodin aiemmassa Seitsemän samuraita -versiossa Seitsemän rohkeaa miestä. Mutta se henkilö, jonka kaikki tästä muistavat, on Sybil Danningin esittämä valkyyria Saint-Exmin. Danningin kosminen viikinkiasu komeilee yhdellä jos toisellakin ”uskalletun” scifipuvustuksen kärkilistalla. Pihinä miehenä tunnettu Corman kierrätti efektejä ja kulisseja ainakin neljässä avaruusseikkailussa, James Hornerin musiikista puhumattakaan. @ Orion ke 2.12. & la 5.12.

4) Terveisiä Endorista  

ewok2

Tätä et usein näe elokuvateatterin kankaalla! Kuitenkin Ewokien taistelu (Caravan of Courage: An Ewok Adventure, 1984) pääsi 1980-luvulla valkokankaalle monessakin maassa – mutta ei Amerikassa, jossa se luokitellaan tv-tuotannoksi. Jedin paluusta tutut Endor-planeetan karvaturrit saivat toisenkin oman elokuvan ja animaatiosarjan, mutta eivät tainneet tavoittaa lasten sydämiä ihan George Lucasin toivomalla tavalla. Star Warsin katsojakunta ei vielä 1980-luvulla ollut niin nuorta kuin nykyään, ja lastenkulttuurin kasarimarkkinoilla kilpaili liikaakin luonnonläheisiä heimo-otuksia smurffeista taikaponeihin ja fraggleista halinalleihin. Oscar-palkitun John Kortyn ohjaama Ewokien taistelu on silti enemmän kuin kuriositeetti. Se on keskeinen käänne Tähtien sota -maailman kallistumisessa kaikenikäisille sopivaksi perheviihteeksi, mikä alkoi jo ennen 1990-lukua. K7, eli suositella ihan pienimmille lapsille. @ Orion ke 9.12. & su 13.12.

5) The Farce Awakens

spaceballs

”Ai jumalaare! Star Wars -parodioiden ykkönen nähdään valkokankaalla ensi syksynä”, verkkojulkaisu Dome.fi kommentoi Avaruusboltsien (Spaceballs, 1987) Orionin esitystä. Mel Brooksin Avaruusboltsit on Star Warsille suurin piirtein sitä mitä Star Wreck Star Trekille. George Lucas antoi tiettävästi Brooksille luvan pelleillä sillä ehdolla, että kauppoihin ei ilmesty oheiskrääsää häiritsemään bisneksiä. Ohjaaja-käsikirjoittajalla on elokuvassaan kaksoisrooli Yogurt-tietäjänä ja ilmansa pilanneen Spaceball-planeetan johtajana, jonka oikea käsi on Rick Moranisin Vader-hahmo Dark Helmet. Brooksille mikään ei ole liian lapsellista, eivät edes valosapelitaistelujen falliset ulottuvuudet. Ei muuta kuin May the Schwartz be with you!
@ Orion ti 15.12. & to 17.12.

6) Kosminen David Hasselhoff

starcrash

”Lewis Coatesin” alias Luigi Cozzin Starcrash (1978) on yltiöpäistä italialaista avaruusoopperaa kansainvälisillä nimillä, pääosissa fantasiaseikkailujen 1970-luvun kuningatar Caroline Munro, rujon charmikas Joe Spinell, tuore tulokas David Hasselhoff ja helluntailainen pop-saarnaaja Marjoe Gortner. Ilme on discotyylisesti kimaltava ja värikylläinen. Amatsonit, villi-ihmiset ja stop motion -animaation voimalla liikkuvat jättirobotit takaavat, ettei aika käy pitkäksi. @ Orion la 19.12.

7) Spagettikloonien hyökkäys

humps

Samaan aikaan kun 007-sarjassa otettiin Star Wars -vaikutteita Kuuraketti-elokuvaan, italialaiset matkivat kumpaakin brändiä Aldo Ladon alias ”George B. Lewisin” Humanoidissa (L’Umanoide, 1979). Jaws-korston esittäjä Richard Kiel on tarkastaja Golob, joka joutuu hyvän ja pahan taistelun ytimeen robottikoiransa kera. Tähtikaartiin kuuluvat myös Bond-tytöt Barbara Bach ja Corinne Clery. Lordi Graal (Ivan Rassimov) on elokuvahistorian räikeimpiä Darth Vader -klooneja. Spagettiviihteen jedihahmoilla oli sormensa pelissä: Ennio Morricone sävelsi musiikin, Antonio Margheriti teki pienoismallit ja Enzo G. Castellari ohjasi lähitaistelut. Humanoidin erittäin ysärityyppinen fanisivu kertoo kaiken olennaisen ja osoittaa, että elokuvaa voi rakastaa, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. 30.12. on merkittävä päivä elokuvavuoden kalenterissa, silloin koittaa Humanoidin Suomen ensiesitys valkokankaalla – ei tarvinnut odottaa kuin 36 vuotta!  @ Orion ke 30.12. & la 2.1.

8) Made in Japan

WarInSpace06

Japanilaiset olivat maailman nopeimpia Star Wars -vaikutteiden soveltajia. Paikallisia variaatioita tuli markkinoille jo ennen Lucasin elokuvan Japanin ensi-iltaa. Kumihirviöspesialisti Jun Fukudan Sota avaruudessa (Wakusei daisenso, 1977) on Almost Star Warsin päätöselokuva, jossa kuuluisia monumentteja romutetaan discon tahdissa. Parasta japanilaista insinööritaitoa edustava avaruusalus on planeettamme ainoa toivo Venuksesta hyökkääviä valloittajia vastaan. Kirvestä heiluttava sarvipäinen Chewbacca-klooni ei ole joukon ainoa Star Wars -vaikutteinen tapaus. Vihollispäällikön muinaisroomalainen tyyli tuo puolestaan mieleen vanhojen Warner-piirrettyjen Marvin the Martian -hahmon. That’s all folks! @ Orion la 9.1. 2016.

Relevantti ja ihan luettava Helsinki Film Festival -festivaaliraportti 2015

RA_logo_vaaka_2015

Hei taas ja tervetuloa tänne internetiin, arvoisat lukijat. (Vetävä, koukuttava avauslause on nettijournalismissa alfa ja omega.) On festivaalikokemuksen purkamisen aika. Se aika vuodesta, kun Rakkautta & anarkiaa -elokuvaviikkona 1980-luvulla aloittanut Helsinki Film Festival on taas takana. Saldo: seitsemän elokuvaa ja jonkin verran sosiaalista festivaalielämää niiden välissä.

Alkuvaiheen Rakkautta & anarkiaa merkitsi valtakulttuurin haastamista ja laajoja ohjaajien retrospektiivejä, jotka saattoivat ulottua pitkälle historiaan. Tinkimätön brittiavantgardisti Derek Jarman pysyi anarkiarakkauden keskeisenä kohteena tapahtuman alusta kuolemaansa asti. Nykyinen R & A keskittyy tarjoamaan helsinkiläisille uutta koti- ja ulkomaista elokuvaa isona katselmuksena.

Bio Rex, toissaviikon torstai. Norjalaisen Joachim Trierin ohjaus Louder Than Bombs avaa vuoden tapahtuman. Alkusanoissaan festivaalijohtaja Pekka Lanerva käyttää ohjaajasta nimeä ”Joachim von Trier” ja tunnistan itsessäni halun jupista, että Joachimin tunnetumman pikkuserkun Lars von Trierin läppätyyppinen von-etuliite ei kai sentään koko sukua aateloi.

Elokuva on New Yorkissa tapahtuva suruajan draama, pala edesmenneen uutiskuvaajalegendan (Isabelle Huppert) miehen ja poikien elämää suuren muistonäyttelyn alla. Tarjolla on hienotunteinen, alakuloinen ja vähän liian tasapainoinen annos sukupolvien kuilua ja valkoisia valheita keskiluokkaisessa ja fiksussa miljöössä. Arabimaailman levottomuuksia sivutaan uutistyön kautta, ilman lunastavaa pointtia. Onko Louder Than Bombs älykkään ja hyvää tarkoittavan mutta vähän falskin maailmankuvan tutkielma vai ilmentymä? Ymmärtämistä vaikeuttaa muminaan kallistuva dialogi vailla tekstitystä.

Unijaksoissa Trier päästää irti värittömäksi skaalatusta dokumenttityylistään, ja ainakin yksi kohokohta osuu maaliin: Gabriel Byrnen esittämä isä yrittää saada kontaktin umpimieliseen teinipoikaansa miekka ja magia -virtuaalipelin hahmona, mutta saa heti surmansa. Avara Taidehalli oli hyvä osoite avajaisgaalabileille eli pitäkää toi.

Hotelli Kämp, viime viikon torstai. Kutsuvieraat saavat pientä tarjoilua Jouko Aaltosen uuden Tunteiden temppelit -dokumentin pohjiksi. Perinteikkäältä hotellilta jatketaan perinteikkääseen Maximiin, joka on monessa mielessä oikea paikka Aaltosen teokselle. Kiinteistön omistavan Ilmarinen-yhtiön edustajat nousevat Maxim 1:n stagelle hehkuttamaan teatteria, jonka komeaa ykkössalia Ilmarinen ei lopulta halunnutkaan purkaa hotellin tieltä. Tässä vastakkainasettelujen luvatussa maassa ainakin Ilmarisen ja Facebookin Pelastakaa Maxim -ryhmän vastakkainasettelu näyttää olevan ohi.

Tunteiden temppelit muistelee elokuvateatterikulttuuria ajalta ennen 2000-luvun filmistä luopumisen tuomia rajuja murroksia. Elokuva on myös kierros nyky-Suomen persoonallisimmissa teattereissa suurten keskusten ulkopuolella. Kohteissa ja anekdooteissa on helmensä, ja kokonaisuus pysyy kaiken aikaa eleganttina ja tunnelmallisena. Silti se ei ihan räjäytä emotionaalista pankkia tavalla, jonka aihe ansaitsee. Esitysformaatti on tietysti DCP eikä filmi, mutta Maximin esityksessä ilme ei ole ainakaan kaikkein vittumaisinta ja valjuinta 2K:ta. Ammattilaisten ja kaikenikäisten katsojien valtavasta haastattelumateriaalista vain murto-osa päätyi lopulliseen kokonaisuuteen. Täytyy toivoa, että tietokirjailijanakin ahkera Aaltonen julkaisee jatkoa vaikka printtiformaatissa.

Bio Rex, viime lauantai-iltapäivä. Aaltosen haastateltaviin kuuluneen Peter von Baghin viimeisen elokuvan Sosialismi kansainvälisen arkistofilmi- ja musiikkivalikoiman tekijänoikeuksien selvittäminen on ”vaiheessa” ja pitää elokuvan poissa tv-kanavilta ja peruslevityksestä vielä pitkään. Festivaaliesitys onnistuu täällä kuten aikaisemmin Sodankylässä. Ohjaajan poika Juhana von Bagh lausuu alkusanat.

Sosialismi on tekijänsä näköinen eli lämminhenkinen, kriittisesti laukova ja suuria kuvioita elämyksiksi inhimillistävä. Sivistyneellä tavalla hyvää seuraa, jonka kanssa saa olla eri mieltä. Kuten von Baghilla monesti, kyse on utopioiden romahtamisen jälkeisestä näkökulmasta (lue: umpikatkeruuden välttämisestä) maustettuna illuusioiden ja toden suhteiden pohdinnalla. Loppukuva vaikuttaa Ken Loachin Land and Freedomin innoittamalta tai samasta lähteestä ammennetulta.

Musiikin voimalla soljuva historia on avoimesti henkilökohtainen yhden miehen repliikki. Silti Sosialismin aihepiiri on liian rönsyilevä ja painava yhden kokoillan elokuvan raameihin. Samalla kun siirtymät reaalisosialismin parhaista/pahimmista vuosista 2010-luvulle tuottavat kelpo rinnastuksia, monet aikakaudet ja yhteiskunnat ohitetaan tai jätetään yleistysten taakse. Mielelläni näkisin Sosialismin suursarjan pilottijaksona, mutta tämä utopia on pakko kuopata sosialismiutopioille tyypilliseen tapaan.

Ominta aluetta eli länsimaista uusvasemmistolaisuutta ei juuri avata. Siitä kiinnostuneille von Bagh -kuluttajille voin suositella omaelämäkertaa Muisteja (Like 2014) ja vanhoja Filmihulluja. Ajatusleikki-kotitehtävänä voi pohtia, mitä elokuvalehden 1960-luvun marxilaisittain vaativa toimitus olisi Sosialismista tykännyt. Luulen, että ainakin osa porukasta olisi kaivannut järeämpiä johtopäätöksiä.

WHS-teatteri, lauantai-ilta. Viikon kolmas dokumentti on Remake, Remix, Rip-Off!. Turkkilaisen viihde-elokuvan historiikki keskittyy länsimaisten esikuvien nollabudjetilla matkimisen perinteeseen. Historian roskakoreista löytyy paikalliset vastineet Rambolle, Rockylle, E.T:lle ja Manaajalle, mutta alan normaalikerronta ei ollut 1:1-jäljentämistä vaan useamman kohteen samanaikaista jäljittelyä, josta seuraa aina jotain uuttakin.

1970-luvulla kukoistanut plagioinnin, kierrätyksen, kitsch-näyttelemisen ja lastenleikkiä muistuttavien toimintakohtausten maailma alkaa näyttäytyä oudosti kunniakkaana, vaikka kömpelyyttä ei voi kiistää. Veteraanien muistelema tuotantokulttuuri oli  energinen, neuvokas ja silti tuomittu jumittamaan auttamattoman lapsenomaisella asteella.

Dokumentti ansaitsee pisteet siitä, että se ei madalla asiaansa ylimieliseksi hipster-vitsiksi eikä toisaalta yksinomaan positiiviseksi retroksi. Viranomaisten käsikirjoitusvaiheesta alkaen kontrolloima viihde ei näyttäydy yhteiskunnallisesti viattomana. Jotain herttaista on toki vanhassa toimintaelokuvassa, jonka lopussa luurankopukuinen superroisto Killing jää fakkiin ja puhkeaa pitämään ylistyspuhetta Turkin mahdottoman ovelan poliisilaitoksen kunniaksi.

Remake, Remix, Rip-Offia ei voi moittia perusteellisuuden puutteesta, mutta paikallinen näkökulma sivuuttaa 1970-luvun monet kansainväliset yhteistuotannot. Matalia kustannuksia rakastaneet italialaiset filmasivat Turkissa yhtä sun toista ja jotkin Hollywood-kopioiksi leimatut turkkilaiselokuvat ovat oikeasti spagettitekeleiden ihan virallista jatkoa. Kun Janne Sundqvist kysyy R & A -tabloidin jutussa, että mitä sanotte ”Teräsmiehen menestyksen jatkamisesta jatko-osalla, jossa seikkailee kolme teräsmiestä”, tähän voi sanoa, että Kolme teräsmiestä ei ole DC Comicsin Supermanin rip-off vaan italialainen konsepti, jota alkuperäiselokuvan tuottaja Italo Martinenghi siirtyi jatkamaan Turkin puolella.

Bio Rex, lauantaiyö. Elokuvantekijä ja näyttelijä Takeshi Kitano on ollut Rakkautta & anarkiaa -perusnimi ja perusnaama alkaen esikoisohjauksensa Violent Cop vain ruotsiksi tekstitetystä ensiesityksestä syksyllä 1992. Takeshin stand up -keikkojen ja televisio-ohjelmien rehevä kansanhuumori on näennäisesti kaukana hänen elokuviensa pelkistetystä surumielisyydestä ja armottomuudesta.

Koomikko-Takeshille eli Beat Takeshille tyypillisen häröilyn siirtäminen valkokankaalle ei ole ikinä Kitanolta täysin onnistunut: homma ei naurata yli rajojen enempää kuin minkään ei-englanninkielisen valtakunnan uunoilu. Mutta nyt on tapahtunut jotain hauskaa. Yakuza-taustaisten vanhojen pikkukonnien tiimin sekä heitä vastustavien valkokaulusrikollisten ja nulikoiden edesottamuksia seuraava Ryuzo and His Seven Henchmen on charmikas ja rennosti ottava rikoskomedia: parasta Kitanoa vuosiin ja piristysruiske, jota fani tarvitsee puuduttavaksi kaavoittuneen Outrage-yakuzadraamojen sarjan jälkeen.

Kokonaisuutta ei hallitse mykkä tragedian tunne tai kreisiys, vaan uusi itsensä hyväksymisen maku, tyyliin mikäs tässä. Ukkeleiden mehevät läpät ja nolot tilanteet putoilevat eteen kokemusperäisellä luontevuudella. Yksi kysymys: miksi tällaista rauhallisesti soljuvaa laatukamaa pitää katsoa keskellä yötä? Ei Ryuzo ole mitään adrenaliinilla rullaavaa midnight madnessiä, vaikka tuleekin Kaukoidästä katu-uskottavalta tekijältä ja Jouni Hokkasen kirjoittaman esittelyn siivittämänä – kun näihin ruutuihin tulee rasti, myöhäinen esitysaika festivaalikartalla tuntuu lankeavan automaattisesti.

Sunnuntai-iltapäivä, Orion. Animaatiotalo Studio Ghiblin ja suomenkielisiä versioita ohjaavan Pekka Lehtosaaren tiet kohtaavat ties kuinka monennen kerran, elokuvana Hiromasa Yonebashin Marnie – tyttö ikkunassa. Joan G. Robinsonin romaanin Japaniin sijoitettu sovitus vahvistaa uskoa Ghibliin, jonka on pelätty hiipuvan perustajien eläkkeelle jäämisen myötä. Suomi-version kantaesitystä läsnäolollaan kunnioittanut Yonebashi ei ole tehnyt pikselipaskaa lapsille vaan perinteistä ääriviivatyyliä noudattavan monimutkaisen fantasian oikeista asiosta. Mistä kiitos.

Noin 10-vuotias graafisesti lahjakas, yksinäinen ja umpimielinen Anna lähetetään kasvatusvanhempien toimesta maalle parantumaan astmasta. Merihovi-niminen vanha kartanorakennus järven rannalla alkaa kiinnostaa tyttöä. Kaveriksi ilmaantuu kuin 1920-luvulta hypännyt vaalea ikätoveri Marnie. Anna ei itsekään tiedä, onko Marnie vain kuvitelmaa.

Akvarellimaiset metsä- ja järvimaisemat kuuluvat tyyliin elokuvassa, jonka kuvissa toistuvat maalaaminen, piirtäminen ja hiekkalinnojen rakentelu. Kipeiden perustunteiden ja päähenkilön omaan alkuperään kietoutuvan mysteerin käsittely on pätevää ja lapsia aliarvioimatonta. Otteessaan pitävä elokuva alkaa saada imeliä piirteitä vasta loppubiisin ja -kuvien aikana, kun arvoitukset on selitetty puhki. Yonebashilla ja Hayao Miyazakilla on se ero, että Miyazaki osaa säilyttää salaisuuden.

Sunnuntai-ilta, WHS. Ceremony-dokumentin viimeinen näytös käynnistyy humoristisella kehotuksella laittaa puhelimet äänettömälle tai tulee piiskaa. Taustaoletuksena on se, että ihminen ei halua piiskaa. Dokumentti näyttää toisen puolen kokoamalla yhteen fiksuja ranskalaisia, joita kiinnostaa alistuminen tarkasti määritellyissä rajoissa. Kyse ei ole mistä tahansa sadomasokismista vaan veteraani Catherine Robbe-Grillet’n alias Jeanne de Bergin ympärille muotoutuneesta dominoinnin eliitistä. Vain osa kiinnostuneista hyväksytään rituaaleihin.

Robbe-Grillet’n edesmenneen miehen, ohjaaja-kirjailija Alain Robbe-Grillet’n mieltymykset olivat sadistisia mutta kanavoituivat avantgardistisiin fiktioihin, joista tunnetuin on menestyselokuva Viime vuonna Marienbadissa. Catherine ei ole tehnyt fantasioistaan modernia taidetta vaan keskittynyt toteuttamaan niitä käytännössä. Dokumentti on täynnä sisäpiirin jäsenten puhuvia päitä, joita yhdistää valtiattaren loputon ihailu. Lausuntojen välillä nähdään tyyliteltyjä alistumisen seremonioita. Kuvakulma on usein korkealla harrastajien yläpuolella. Robbe-Grillet’n elokuvien tavoin Ceremony on kehämäinen rakennelma, joka ei halua ns. mennä eteenpäin. Ongelma on variaatioiden niukkuudessa. Pelkistetty ja itseään toistava linja on fetisistien kontrolloidun yksityistodellisuuden mukainen, mutta saa jopa 75 minuutin keston tuntumaan ylipitkältä.

Kaivattua vaihtelua tarjoavat vanhat arkistofilmit – taas kerran ollaan vanhaa materiaalia kierrättävän kompilaation äärellä. Relevattina loppupointtina pitäisi kai vaatia nykyelokuvalta jotain oikeasti uutta, mutta älkää kysykö mitä.