Kolme vuotta sitten lopetin Night Visions -elokuvafestivaalin järjestäjänä. Nyt on vapaammat kädet ja lisää aikaa kirjoitella Night Visions -raportteja, joista ei ole vallankumoukselle mitään hyötyä.

Ei ehkä paras nettiotsikko, mutta ainakaan ei kalastella klikkaajia lupaamalla liikoja.

Festivaaleista on tullut suhteellisen pysyviä kiintopisteitä elokuvakulttuurin alati murroksessa olevalla kentällä. Kauhuvetoinen Night Visions syntyi parikymmentä vuotta sitten festivaalien kulta-aikana ja on tällä vuosituhannella yltänyt varsinaiseen kukoistukseen, joka on inspiroinut liudan karmeita tai oikeammin symppiksiä seuraajia eri puolilla Suomea.

HUHTIKUU 2016. Taas on tapahtuman kevätpainoksen, Night Visions: Back to Basicsin aika. Teattereina Gloria, Andorra & Dubrovnik ja Töölöön avattu Kino Korjaamo.

Osallistumiseni ei ollut tällä kertaa yltiöaktiivista edes katsojan ominaisuudessa, kaikenlaista jäi väliin Vitun puhelinmyyjien filmatisoinnista The Room -melodraamaan totunnaisine seuraleikkeineen. Mutta ei anneta sen häiritä festivaaliraportin muodostumista. Raportin, josta ei ole vallankumoukselle mitään hyötyä, mutta joka on silti tehtävä. Uskollisuudesta sisäiselle raportointi-impulssille, tai jotain.

Keskiviikko 13.4. Oudon silminnäkijän piinaviikko käynnistyy puolilta päivin italialaisen ohjaajakonkarin Ruggero Deodaton haastattelulla. Tälle iäkkäälle kannibaaliheimokuvausten tekijälle EI pidä mennä sanomaan, että ai kun mä tykkään Cannibal Feroxista. Umberto Lenzin Cannibal Ferox ja muut kilpailevien kannibaalimaestrojen hengentuotteet eivät Deodatoa miellytä, eikä lajityyppiä koskevan brittidokumentin alkusanojen lausuminen kuulu kunniavieraan mielipuuhiin festivaalilla.

Osa Deodato-haastattelusta päätyy Suomen Kuvalehden verkkojuttuun ja suurin osa säästyy mahdolliseen myöhempään käyttöön jos säästyy. Mukavassa muisteluvireessä olevan ikämiehen sadistisen-mutta-skarpin oman tuotannon lisäksi olen kiinnostunut hänen nuoruuden oppimestareistaan. Sodanjälkeisen realismin keulamies Roberto Rossellini, italowesternin ydinhahmo Sergio Corbucci ja efektiseikkailujen taituri Antonio Margheriti muodostavat kiehtovan listan, johon Deodato haluaa lisätä peplum-lajityypin vanhempaan kaartiin kuuluneen Carlo Ludovico Bragaglian.

Deodaton Cannibal Holocaust (1980) on elokuva, jota on vihattu ja rakastettu monesta  syystä – ja tyypillisiin katsojareaktioihin kuuluu myös se keskitien havainto, että ”maailman pahamaineisimmassa elokuvassa” olikin lopulta odotettua vähemmän julmuuksia ja eläinrääkkäyksiä. Ansioihin on tapana lukea Riz Ortolanin musiikki, jonka harmoniset melodiat ja jäätävät synasoundit ovatkin unohtumattomia saavutuksia. Ortolani breikkasi säveltäjänä (Oscar-ehdokkuuteen asti) Gualtiero Jacopettin ja kumppanien Mondo canen (1961) musiikilla. Olen pitkään miettinyt, oliko säveltäjävalinta Deodatolta tietoinen viittaus mondo-katselmukseen, jossa liikutaan ”primitiivisten” kulttuurien parissa välillä raadollisesti ja tirkistelevästi.

”Absolutely!” Deodato vahvistaa kysyttäessä ja alkaa hehkuttaa Jacopettia ja tämän säveltäjää. Intoilu ilmentää, että Mondo canen lisäksi Jacopettin myöhemmätkin pääteokset Africa Addio (1965) ja Hyvästi ihminen (1970) ovat tuttua kamaa, joka on tehnyt inspiroivan vaikutuksen. Ei kuulosta siltä, että Deodato vihaisi tai haluaisi moralisoida mondo-osaston tekijöitä, vaikka hänen elokuvansa kusipäitä ovat viidakossa mellastavat sensaationnälkäiset media-ammattilaiset.

Cannibal Holocaustin takaa löytyy Deodaton lisäksi käsikirjoittaja ja alkuperäistarinan isä Gianfranco Clerici, sekä Deodaton että Lucio Fulcin kipeimpien ja patologisimpien teosten tausta-aivo (Don’t Torture a Duckling, New York Ripper). Deodato korostaa olevansa Clericin kanssa samalla aaltopituudella ja luonnehtii vakiskenaristiaan sulkeutuneeksi ja oudohkoksi tyypiksi, joka purkaa patoumiaan kirjoittamalla.

Cannibal Holocaust. Sensaatioiden ryöstöviljelyä sensaatioiden voimalla vastustava elokuva, joka haluaa olla moraalisesti puhutteleva ja onkin, mutta ristiriitaisella ja häiriömäisellä tavalla, verta käsissään. Hämmentävyys alkaa tuntua luonnolliselta, kun kuuntelee Deodaton muistikuvia elokuvan tekoprosessista Kolumbian viidakoissa. Kun Deodato lähetti maistiaisia keskeneräisestä teoksesta Mifedin elokuvamessuille Milanoon, ulkomaanoikeuksista tuli äkkiä kuumaa tavaraa ja tuottaja yllytti Deodatoa ideoimaan ja filmaamaan äkkiä lisää väkivaltaa.

Näissäkin 1980-luvun taitteen gorepäästöissä oli kai kyse enemmän kysynnästä ja tarjonnasta kuin kenenkään henkilökohtaisesta patologisuudesta.

Ilta koittaa ja odotetuin uutuus, Robert Eggersin The VVitch: A New England Folktale (2015) vetää Glorian täyteen kansaa. ”Kevään rehellisimmän elokuvafestivaalin” johtaja Mikko Aromaa toteaa katsojille rehellisesti, että nyt on paljon katsojia. The VVitch on hidasliikkeinen kertomus puritaaniyhteisöstä karkotetun perheen joutumisesta saatanallisten voimien valtaan. Elokuvan noituus ei ole mitään lempeää new age -puuhastelua. Lakoninen ja rauhallisella tavalla viiltäväksi äityvä teos ei toisaalta ole mikään uskonnollissävyinen hyvän ja pahan taistelu. Oikean pelottavuuden etsiskelyssä ja eri-ikäisten näyttelijöiden ohjaamisessa on selvästi nähty vaivaa.

Eläytyminen painajaiseen ei kuitenkaan tunnu niin upottavalta ja kokonaisvaltaiselta kuin voisi toivoa, millä lienee jotain tekemistä 2K-digiprojektion tai esityspaikan puutteiden kanssa. En osaa tarkoin sanoa, mikä tekee digikuvasta etäisen, mutta on kuin katsoisin The VVitchiä lasin takaa, kun haluaisin uskotella olevani keskellä Uuden Englannin metsää. Vanhakantainen ja ilman tekstitystä paikoin käsittämätön dialogi ei auta keskittymistä.

Otetaan keskiviikon kunniaksi Night Visions -elokuvaa toisellekin jalalle. Gloriasta ehtii hätäisesti Andorraan. Arthur Franckin tyylitelty dokumentti I Am Walker on Kolmoskanavan poliisisarja Walkerin (ohj. Tuomas Sallinen) amerikkalaista huumepoliisia esittäneen Andrew Krasnen alle puolituntinen muotokuva. Krasnen ”15 minuutin julkisuus” jäi 1980-luvulle ja näyttelijänura tuntuu olevan takanapäin, mutta mies näyttää pysyneen Suomessa kaikki nämä vuodet.

I Am Walker tuo mieleen näyttelijähaastattelujen tyypillisen osuuden, jossa tähteä pyydetään vertaamaan itseään roolihahmoonsa. Vastaus on varsin monitulkintainen. Dokumentti jättää asioita kertomatta ja rakentelee vieraantuneisuuteen tai mielenterveyden järkkymiseen viittaavaa mystiikkaa Walker-etsivään samastuvan Krasnen ympärille.

Krasne kehittelee sankarihahmolleen paluuta fiktio-osuuksissa, jotka muistuttavat lähinnä Tappava ase ykkösen alkuvaiheita. Dokumentti-ilmaisun mallit näyttäisivät tulevan Errol Morrisin vahvasti stailatusta, mielikuvitusrikkaasta sisäisten totuuksien hakemisesta. Kokonaisuutta vahvistaa tunne unohdetun populaarikulttuurin saarekkeen löytymisestä tai palautumisesta mieleen. Errol Morrisin hengessä jäsennetty Walker-sarjan kohokohtien tiivistelmä täydentää lyhäriä.

Toivottavasti Franckin dokumentti innostaa jotain kanavaa uusimaan tämän härmäläisen Miami Vicen koko komeudessaan.

TORSTAI 14.4. Doomed Love: A Journey Through German Genre Films. Länsisaksalaista 1960- ja 1970-luvun elokuvahistoriaa vaihtoehtoisesta kulmasta (ei aina Wim Wenders edellä), mutta hyvin valikoivasti ja Johannes Sievertin ja Dominik Grafin maun mukaan. Mukana tuoreita tärppejä ja hyviä haastateltavia, kuten näyttelijä Mario Adorf, joka muistelee italialais-saksalaisia rikosleffojaan ja kollegansa Klaus Kinskin brutaaliuden ja laupeuden puuskia. Ohjaaja Klaus Lemke varastaa shown värikkäänä hustler-hahmona.

Sievert ja Graf diggaavat selvästi 1970-luvun särmikästä urbaanitoimintaa (jota Saksassa katsottiin ahkerasti mutta ei filmattu kovin paljon) ja aikakautta, jolloin elokuvantekijöiden ei tarvinnut koko ajan kerjätä resursseja mediapomoilta ja byrokraateilta. Alalla oli tilaa myös Roland Klickin (Deadlock, Kirjoitan nimeni verellä) tapaisille levottomille sieluille.

Aina kysymyksiä herättävä genre-elokuvan käsite (mikä nyt sitten on sitä genre-elokuvaa, kun kaikilla elokuvilla on aina joku genre) ja filosofiset pointit eivät täysin vakuuta. Germaanisen actionin vähäisyyttä selitellään jollain perisaksalaisella fyysisyyden kainostelulla, mikä herättää kysymyksen, miksi Saksassa sitten tehtiin tolkuttomat määrät seksielokuvia. Vielä fyysisempi erotiikkagenre rajautuu kokonaan ulos Sievertin ja Grafin katsauksesta, mikä on jossain määrin sääli, kaikki ei ole nahkahousupaskaa.

Edgar Wallace -krimien ykköstykki, edesmennyt ohjaaja Alfred Vohrer esitellään aliarvostettuna kykynä – syystäkin, mutta dokumentti ei itsekään tavoita Vohrerin tyylin nautintoja tai kerro hänestä juuri mitään. Ehkä täydennys koittaa seuraavassa osassa, joka valmistuu ilmeisesti ensi vuonna.

Elokuvahistorioitsija ja Aalto-yliopiston saksalainen leffaprofessori Olaf Möller on läsnä sekä elokuvassa että skriinauksessa ja jää Korjaamon baariin generoimaan perehtynyttä turinaa Can-yhtyeestä ja kiistellystä ohjaajatuttavastaan Uwe Böllistä. Illasta jää hyvä fiilis.

LAUANTAI 16.4.-SUNNUNTAI 17.4. Lauantai-iltapäivää piristää Night Visionsin käsittääkseni ensimmäinen leffakirppis. Ei mitään isoa hässäkkää, mutta kiitettävän monet tallenteet vaihtuvat käteiseen Andorran puolihämärässä aulassa.

Palaan puolilta öin katsomaan Don Coscarellin varhaistyötä Phantasm – Yön kauhut (1978). Viisiosaisen saagan päätösosa Phantasm: Ravager antaa yhä odottaa ensi-iltaansa, mutta eräs odotus päättyy, kun vuosikausia valkokankaalle toivomani KAVI:n filmikopio Phantasmista nähdään yli 30 vuoden tauon jälkeen elokuvateatterissa, suomenkielisin tekstein ja täydennettynä vanhoilla sensuuripoistoilla.

Phantasm on Sam Raimin The Evil Deadin ja Peter Jacksonin Bad Tasten tavoin mielikuvituksellinen ja hurtilla huumorilla maustettu parikymppisen kyvyn kauhudebyytti, korostuneen nuorta elokuvaa hyvässä ja pahassa.

Tietty melankolinen herkkyys erottaa elokuvan railakkaista vertailukohdistaan. Aavemaisen kalmiston tanhuville keskitetty scifikauhutarina on kerrottu teini-ikäisen pojan näkökulmasta, lapsuuden ja aikuisuuden puolihämärästä välitilasta. Elokuva vaeltaa uteliaana mystisessä ja vaarallisessa maailmassa, jota se ei ehkä itsekään tunne.

Perustavanlaatuinen tunne siitä, että universumissa jylläävät voimat ovat pimeämpiä ja musertavampia kuin kukaan voisi kuvitellakaan, on lähempänä H. P. Lovecraftin fiktioita kuin monet viralliset Lovecraft-sovitukset. Jäätävistä johtopäätöksistään huolimatta Phantasm huokuu haavoittuvaa lämminhenkisyyttä, joka tuo mieleen Coscarellin tuoreemman kauhukomedian Bubba Ho-Tep. Coscarellin ominaislaatuun on alusta asti kuulunut kyky tehdä kauhua, joka on koskettavaa mutta välttää sentimentaalisuuden pahimmat kuopat.

Unta palloon ja takaisin pelimestoille J. Cliff Roquemoren The Human Tornadon (1976) eli Pyörremyrskyn 35mm-esitykseen sunnuntaiaamuna. Sitä odotellessa 15 viimeistä minuuttia Deodaton poliisitrilleristä Kylmät tyypit, kuumat raudat (Uomini si nasce, poliziotto si muori, 1976). Formaatti on DCP, joka on hyvälaatuinen mutta silti aika DCP. Elokuva on niin supertyly, että asemoidun mielelläni diggaajaksi, mutta mistään premium-Deodatosta ei voi puhua. Marc Porelin ja Ray Lovelockin poliisikaksikon kylmät tyypit eivät vain ole kaikessa ilmeettömyydessään hirveän hyvää materiaalia erinomaiselle henkilöohjaajalle.

”Rotuvihan aika ei ole ohi. Sheriffi Benson vihaa neekereitä kuin ruttoa. Kun hän vielä löytää vaimonsa sängystä erään värillisen kanssa, on hänen mittansa täysi. Mutta tuo värillinen ei olekaan kuka tahansa…”

Vaasan veri ei vapissut, kun Lars Backlundin Videolandin julkaiseman VHS-Pyörremyrskyn takakansitekstiä kirjoitettiin. Chuck Norris -mätkeellä omaisuuksia tehnyt Backlund luokitteli blaxploitaatiokomedian karate-elokuvaksi, ja kieltämättä keskushahmo Dolemiten (Rudy Ray Moore) repertuaariin kuuluu kamppailulajiosaamista, joka tuo mieleen Bruce Lee -elokuvia katsoneen koulupojan elkeet.

Videolandin kasetti tarttui 1990-luvulla mukaan kuopiolaisen videovuokraamon poistomyynnistä yhdessä nihilistisen Black Jack -spagettiwesternin ja psykoottisen Vietnam-seikkailun Saigonin Cobra kanssa. Kaikkia kolmea on tullut katsottua liiankin ahkerasti, mutta yllättävää kyllä The Human Tornado nousee siivilleen ja näyttäytyy melkeinpä uutena, kun sen näkee timanttisesti säilyneenä 35 mm -filmikopiona. Ei ole liioittelua sanoa, että esitys on Night Visionsin historian parhaita. Jo alkutekstijaksossa keskushahmo Dolemiten (Rudy Ray Moore) maagisesti vaihtuvat vaatteet ja arvatenkin Mooren itsensä piirtämät värikkäät krediitit tekevät selväksi, että hyvin mielenkiintoinen pullo on nyt poksahtanut auki ja flow on sen mukainen.

Monien rakastettavien komedioiden lailla The Human Tornado on elokuva, jonka euforista wtf-potkua on vaikea analysoida tyhjentävästi – kyse on tietynlaisesta kehtaamisen taidosta, jolla on toinen jalka fantasioissa ja toinen karskissa todellisuudessa. Rasistisen sheriffin vainoaman koomikko-hustlerin vaellustarina liikkuu friikahtavan yökerhoviihteen ja pikkurikollisten maailmassa, josta sutenööri-käsikirjoittaja Jerry Jones ja useat muut tekijät olivat kotoisin. Mustia sutenöörejä tieltään raivaava italialainen mafioso nousee veljien ja sisarten vastavoimaksi, mutta joutuu maistamaan omaa lääkettään kidutuskammion uumenissa. Dolemiteä ei pysäytä kukaan eikä mikään.

Melvin Van Peeblesin kapinahenkinen vaellus Sweet Sweetback’s Baadasss Song on innoittanut The Human Tornadon rakennetta, paikoin kokeellista on the road -kuvastoa ja poliisia karsastavia vastakkainasetteluja. Todettakoon silti, että aikansa ronskein hupiveikko Rudy Ray Moore painii karismaattisena kantavana voimana eri sarjassa kuin Van Peebles. The Human Tornado on täynnä vapauttavaa tee-se-itse-energiaa ja tuotannollisten köykäisyyksien ylittämistä, hengen voittoa aineesta ja persoonattomuudesta.

Rudy Ray Moore, kiitos 1927-2008.

Eipä ollut tästäkään festivaaliraportista vallankumoukselle mitään hyötyä.