Ilmaisjakelussa ainakin pääkaupungissa oleva Kuti-sarjakuvalehti omisti vuoden viimeisen numeron (Kuti 38) multitalentti Alejandro Jodorowskyn Meksikossa aikoja sitten tekemälle Fabulas Panicas -sarjalle. Kuti lähestyi allekirjoittanutta Jodorowsky-jutun toivossa mutta aika ei ihan riittänyt kirjoittamiseen, joka olisi edellyttänyt Fabulas Panicasin syvempää haltuunottoa pika-aikataululla.
Suosittelen ottamaan irtonumeron talteen jos Jodorowsky tai elämän tarkoitus sattuvat kiinnostamaan. Rosoinen ja hauska sarjakuva on tyypillistä Jodo-taidetta, jossa oma persoona pistetään likoon ja samalla pyritään kohti luonnonlakityyppistä yleispätevyyttä. Sana faabeli tarkoittaa ”vertauskuvallista, yleensä moraalisen opetuksen sisältävää kertomusta”. Jos friikkimystiikan pintakerros kuoritaan pois, Jodorowskyn ilmaisusta paljastuu melkein aina opettamista ja elämän perustotuuksien välittämistä vertauskuvien voimalla. Samalla kyse on runoudesta ja henkisten haasteiden heittämisestä, joka on särmikkyydessään eri sarjaa kuin pumpulimaisen myönteiset new age -lohduttajat.
Jodorowskyn elokuvien toistuva rakenne on se, että fantasiavyörytyksiä seuraa jalat maahan -tyyppinen loppukäänne, jossa oikean todellisuuden ja harhakuvien ero käy kirkkaalla tavalla selväksi. The Holy Mountainissa (1973) lähdetään yksinkertaisesti elokuvan maailmasta tosielämään ja Santa Sangressa (1989) sivupersoonastaan irti päässyt skitsofreenikko pystyy lopulta ohjaamaan omaa kättään täydessä ymmärryksessä. Unenomaiset näyt, joiden kautta selkiintymiseen mennään, ovat todellisuuteen heräämisen yllättäviä välineitä.
Alejandro ja Brontis Jodorowsky elokuvassa El Topo.
Surrealistina tunnetun Jodorowskyn kerronta tottelee yleensä aikajärjestystä ja muita normaaleja tarinallisia rakenteita. Omintakeinen piirre on se, että samalla henkilöllä voi olla jungilaiseen tapaan useita eri minuuksia. El Topon (1970) nimihahmo on tarinan alussa brutaali ja itsekeskeinen pistoolisankari, joka tuhoutuu ja saa elokuvan keskivaiheilla uuden elämän tyystin toisenlaisena ihmisenä, raajarikkojen ja kääpiöiden heimon pelastajahahmona – samalla kun machomman vaiheen luonne ja tyyli siirtyvät El Topon tyttöystävään ja poikaan. Elämän tanssissa (La danza de la realidad, 2013) Jodorowskyn isän hahmo käy läpi liudan jyrkkiä moraalisen luonteen muutoksia.
Valtavirran elokuvissa moinen on harvinaista, mutta muuan poikkeus tulee mieleen, George Millerin Mad Max Beyond Thunderdome (1985), jonka antisankari Mel Gibson päätyy palkkasoturista nuorisoheimon messiaaksi. Hiustyylin ja asenteen muutos ja muutamat ympäröivät yksityiskohdat (kuten kahden miehen MasterBlaster-hahmo sekä rujot sirkusesitykset) muistuttavat El Topon kuvioita niin vahvasti, että yhtäläisyydet eivät ihan mene kollektiivisen alitajunnan piikkiin.
2010-luvun alussa Jodorowskyn ei uskottu enää ohjaavan uusia elokuvia, vaikka sarjakuvaskenaristi, kirjailija ja tarot-terapeutti oli varsin aktiivinen muilla foorumeilla. Fanit olivat kiitollisia siitä, että edes pääteokset olivat lopulta markkinoilla asiallisina tallenteina – vaikka niiden harvinaisuus olikin epäilemättä lisännyt salatieteellistä kulttiarvoa.
Yllättäen elokuvauran veturiksi tuli 1970-luvulla tekemättä jääneen Dyyni-elokuvan ympärille rakennettu Frank Pavichin Jodorowsky’s Dune -dokumentti (2014). Pavichin teoksessa ei oikeastaan ole paljoa uutta tietoa, mutta se antaa vangitsevan muodon netistä ja eri painatteista tutuille tekemättä jääneen elokuvan legendoille ja uskolle siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos rahoituksen puutteeseen kaatunut Jodorowskyn avaruusseikkailu olisi saatu tuotantoon ja markkinoille ennen George Lucasin Tähtien sotaa (1977). Olemattomaan teokseen voi kohdistaa vaikka kuinka messiaanisia haaveita ja mielikuvia täydellisestä elokuvasta – parempaakin tekemistä tietysti on, mutta prosessi voi mieltä aktivoivalla tavalla olla antoisampi kuin oikeiden elokuvien kuluttaminen.
Rakenteellisesti auttamattoman latinoa englantia energisesti sönkkäävän Jodorowskyn lausunnot ovat dokumentin kohokohtia, parhaimmillaan itsessään inspiroivia taideteoksia. Tekemättömän Dyynin kuvakäsikirjoitus korotetaan pyhäksi tekstiksi (ja joka toisen Hollywood-avaruuselokuvan piilovaikuttajaksi).
Israelilaisohjaaja Ari Folman (Waltz with Bashir) on liittynyt asiasta intoilijoihin ja ilmoittanut harkitsevansa Jodorowskyn skenaarion tuottamista elokuvaksi digiajan metodein. Ajatus kiinnostaa, vaikka CGI-kuvastosta jäisi uupumaan se mielikuvituksellisen käsityön karisma, joka on Oudolle silminnäkijälle Jodorowskyn 1970-luvun elokuvien lumouksen ydintä. Halvalla mutta tyylikkäästi ja vakuuttavasti lavastetut El Topon ja The Holy Mountainin maailmat ovat hulppeita hengen voittoja aineesta, todistuskappaleita Jodorowskyn ja hänen työryhmiensä etevyydestä ja tarkkuudesta käytännön hommissa. Tietysti vastaavaa kuvastoa voi tehdä tietokoneella, mutta lopputulos voisi olla vähän kuin ajatus Werner Herzogin Fitzcarraldon (1982) uudesta versiosta, jossa vuoren yli hinattava höyrylaiva ja despoottinen näyttelijä Klaus Kinski olisi korvattu helppokäyttöisillä CGI-kuvilla. Digi-oikotietä käyttämällä menetettäisi niiden keskeinen merkitys, kitkan synnyttämä erityinen luovuus, jota on vähän vaikea selittää, mutta kyllähän katsoja sen tuntee.
Frank Pavichin projektin myötä Jodorowsky kohtasi pitkästä aikaa Dyynin-ranskalaisen tuottajan Michel Seydouxin ja sai tämän myötävaikutuksella omaelämäkerrallisen Elämän tanssin tekeille. Jodorowskyn lapsuusvuosien totalitaristisesti hallittuun Chileen sijoittuva elokuva muistuttaa ohjaajan Panic movement -kumppanin Fernando Arrabalin Viva la muertea (1971), jossa Arrabalin perhetraumat limittyvät Espanjan sisällissodan julmuuksiin vihaisen fetissikuvaston muodossa.
Puolifiktiivisen Elämän tanssin konsepti on samantyyppinen ja paikoin yhtä tyly, mutta pohjavire on ymmärtävämpi ja lempeämpi. Halvannäköisistä puitteistaan huolimatta kokonaisuus sykähdyttää – tekemisen motiivi ei ole sujuvan tarinatuotteen pukkaaminen markkinoille muiden joukkoon, vaan vanhan äijän tarve voida rakastaa vanhempiaan ja samalla käsittää, mikä hänen väkivaltaista isäänsä oikeastaan vaivasi. Olipa tämä sitten terapiaa tai taidetta, elokuva ei ole inhimillisesti turha.
Elämän tanssi on äärimmäisen henkilökohtainen hanke, mikä näkyy myös roolituksessa – vanhuksena menneisyyttään katselevan Jodorowskyn isää esittää hänen poikansa Brontis Jodorowsky. Maailma on pieni! Pariisin teatteriskenen keskeinen hahmo, El Toposta alkaen Alejandron töissä esiintynyt Brontis kävi Helsingissä syksyn 2014 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla ja ehti muun hengailun ohessa haastatteluun.
Julkaisen nyt liudan muualla ilmestymättömiä otteita ja jään odottelemaan Elämän tanssin melkein valmista jatko-osaa Poesia sin fin (Endless Poetry), jonka tuotantoon itsekin osallistuin Kickstarter-kampanjan kautta.
Elämän tanssi: Brontis Jodorowsky esittää Jaime Jodorowskyä, Jeremias Herkovits on nuori Alejandro.
Voisin ensin kysyä jotain Tocopilan kaupungista, jossa Elämän tanssi tapahtuu.
Brontis Jodorowsky: ”Tämä oli ensimmäinen kerta kun menin Tocopilaan, joka on Pohjois-Chilessä. Se on maailman persereikä, todella pieni paikka. Mutta kokemus oli uskomaton. Siellä isäni syntyi ja siellä monet elokuvan asiat oikeasti tapahtuivat. Eikä vain samassa kaupungissa vaan samalla kadulla ja samassa talossa, joissa filmasimme. Se oli outo kokemus minulle ja isälleni, joka ohjasi ja kuvasi itse kokemiaan asioita.”
Miten Chilessä suhtaudutaan Jodorowskyyn?
BJ: ”Riippuu siitä, puhutaanko viranomaisista vai kansasta. Virallinen suhtautuminen oli hyvin outo. Kun kuvasimme elokuvaa, isäni anoi elokuvasäätiöltä virallista tukea. Hänen käskettiin tulla tapaamiseen ja määrättiin istumaan odotushuoneeseen. Lopulta hän ei saanut senttiäkään. Kun elokuva sai ensi-iltansa Cannesin virallisessa ohjelmistossa, säätiö hehkutti, kuinka chileläinen elokuva valloittaa Cannesin. Mitäs tämä on olevinaan – te ette auttaneet elokuvaa ja nyt väitätte sitä chileläiseksi! Kun hallitus kuuli tästä, säätiön johto vaihdettiin.”
”Tavalliset kansalaiset suhtautuivat hienosti ja auttoivat kovasti. Kaikki Tocopilan asukkaat halusivat olla statisteja. Saimme luvan katkaista liikenne keskustasta kuuden tunnin ajaksi puolentoista kuukauden ajan. Kaupunkilaiset olisivat voineet olla aiheuttaa ongelmia, mutta kaikki olivat mahtavia.”
Olit Dyyni-projektissa Paul Atreides ja harjoittelit rooliasi vuosia. Kerro jotain tästä vaiheesta ja siitä, miltä Dyynin kaatuminen tuntui.
BJ: ”Kaksi vuotta. Koulutus oli rankkaa, treenasimme taistelulajiopettajani kanssa noin neljä tuntia joka päivä. Meillä oli tavoite ja tunsimme, että ponnistelu on erittäin tärkeää. Paul on myös henkinen soturi ja vuoden ajan minulle opetettiin matematiikan ja ranskan sijasta muurahaisia – ne olivat kiinnekohta, jonka kautta opettelin biologiaa, yhteiskunnan järjestystä, historiaa (muurahaislajien konflikteja) ja piirtämistä, muurahaisten piirtämistä.”
”Kun elokuva peruuntui, olin tietenkin pettynyt. Isä selitti minulle, mitä tapahtui. Ajattelin, että se oli siinä, miksi katua. En kadu siksikään, että minusta tuli fyysisesti taitava, keho oppi oppimaan, mistä oli hyötyä urallani näyttelijänä. Rooleihin valmistautumisen kannalta on myös hyvä osata kartuttaa tietämystä valitsemalla kiinnekohta, jonka kautta voi imeä yleistietoa – sen sijasta, että yrittäisi tietää kaiken kaikesta.”
”Jos Dyyni olisi ollut iso floppi, pettymys olisi paljon suurempi. Entä jos se olisi ollut Tähtien sodan tapainen hitti? Mark Hamill näytteli Luke Skywalkeria eikä paljon muuta, kukaties kohtaloni olisi ollut sellainen. Kiitos tämän epäonnistumisen, niin sanoakseni, on päädytty Elämän tanssiin, josta olen tyytyväinen. Olisi surullista, jos emme olisi ikinä tehneet tätä elokuvaa.”
Jodorowsky’s Dune luo mielikuvan täydellisestä elokuvasta, joka on kritiikin ja mielipiteiden ulottumattomissa, koska sitä ei tehty – on vain idea ja sankarillinen yritys toteuttaa se. Pidätkö dokumentista?
BJ: ”Se on mahtava. Frank Pavich teki hienon työn. Käsittelytapa on hauska ja käteen jää jotain stimuloivaa. Hän oli päättänyt tehdä dokumentin vaikka mikä olisi ja matkusti kolme vuotta omaan laskuunsa haastatellen ihmisiä. Jos oli mitään turhaumaa Dyynin suhteen, tämä dokumentti pyyhki sen pois. Minulle Dyyni on olemassa.”
Miten päädyit näyttelijäksi?
BJ: ”Luin 19-20-vuotiaana psykologiaa yliopistossa. Psykoanalyysi kuten Jung kiinnosti minua, mutta opintojen toisena vuonna kulma oli kovin lääketieteellinen. Psykologiset ongelmat nähtiin sairauksina, mitä en itse halunnut tehdä.”
”Minulla oli ystäviä, jotka olivat eräänä lauantaina menossa amatöörien teatterikurssille. Olin heidän kanssaan ja he pyysivät minut mukaan seuraamaan tuntia, jonka jälkeen olimme menossa johonkin hengaamaan. Joku oppilas oli poissa ja opettaja kysyi, voinko tuurata häntä ja sanoa pari lausetta eräässä kohtauksessa. Suostuin ja jotain outoa tapahtui, tunsin olevani oma itseni. En noihin aikoihin ikinä käynyt teatterissa tai lukenut draamatekstejä. Pidin Shakespearea tylsänä, olin täysin tietämätön. Ja ennakkoluuloinen, kuten kaikki tietämättömät.”
”En tiennyt, mitä halusin tehdä teatterissa, mutta perustin amatööriryhmän ja aloin ohjata. Ystäväni työskentelivät minun, kaikista tietämättömimmän alaisena. Olen elämäni velkaa jollekulle, joka ei sinä päivänä tullut, enkelille, joka poissaolollaan avasi minulle tilan näytellä.”
Brontis & Alejandro Jodorowsky Elämän tanssin kuvauksissa.
Miltä elämä kuuluisan taiteilijan poikana tuntuu?
BJ: ”Minulla on monia vanhempia, on kuuluisa hahmo jonka jaan monien kanssa, on yksityinen arkielämän isä ja on Isän arkkityyppi. Kun minusta tuli isä, tuntui siltä, että ei vain Brontisista tule isää vaan minusta tulee isähahmo, jossa on kerrostumia historiasta ja eri sukupolvilta. Isänä olemisen kanssa joutuu kamppailemaan. Esikoisten kanssa tehdään eniten virheitä, ennen kuin opitaan isäksi. Woody Allenin mukaan 90 prosenttia kallonkutistajien asiakkaista on esikoisia.”
”Isälläni oli viisi lasta. Hän ymmärsi, että hänen suhteensa omaan isäänsä oli myrkyllinen. Hän koetti muuttaa sitä vähä vähältä, lapsi lapselta. Olen esikoinen, ja kohdallani tapahtui isoja virheitä. Toisen lapsen kanssa vähän vähemmän ja niin edelleen. Isänä haluaa olla täydellinen ja se on yhtä myrkyllistä kuin epätäydellisyys. Isän ylpeys lapsestaan on virhe.”
”Isä halusi tehdä minusta vapaan ihmisen, joka voi olla mitä tahansa. Se ei ole ikinä täysin mahdollista. Periaate oli, että sain olla mitä halusin, ainakin omassa huoneessani. Kun tuli yhteenottoja, hän ei välttänyt niitä. Eräs syvä ongelma oli hänelle vaikea, mutta hän tunnisti sen ja pyysi anteeksi. Annoin hänelle anteeksi.”
”On myrkyllistä, jos kommunikaatio ei ole mahdollista eikä voi sanoa isälleen, että mokasit, teit väärin ja satutit minua. Jos vanhempasi ei ole avoin vaan torjuva, mutta menet kohtaamaan hänet ja puhut suusi puhtaaksi, niin olet oman tarinasi sankari. Toinenkin osapuoli voi tehdä niin – jos ei tee, se on hänen ongelmansa.”
Alejandro harjoittaa psykomagiaa ja lukee tarot-korteista, mutta käsittääkseni hän ei usko okkulttismiin vaan yrittää ymmärtää ihmisyyttä. Onko tulkinta oikea?
BJ: ”Kyllä, täysin oikea. Tarot on keino tehdä psykologista työtä, se on katarttista kuin teatteri. On oltava kenttä, jossa alitajunta aukeaa. Miksi voin tappaa äitini kun esitän Agamemnonin Orestesta? Koska olen näyttämöllä. Vietit voi säilyttää siellä tulematta hulluksi.”
”Muinaisessa Kreikassa suuri yleisö villiintyi tällaista katsoessaan ja koki katharsiksen. Katharsis tarvitsee tilan. Jos menet psykoanalyysiin, siellä on tietty järjestetty tila. Myös tarot-lukemisessa on tietty tila, pöytä ja tietty tapa järjestää kortit, kaikki on sääntöjen mukaista kuin pelikentällä. Se saa alitajunnan avautumaan sekä korttien lukijalla että vastaanottajalla.”
”Tämä on myös vaarallista. Tulevaisuuden ennustaminen on vallankäyttöä. Isäni ei koskaan kerro tulevaisuudesta. Hän analysoi tilannetta. Yleensä kysytään, milloin löydän työtä tai rakkautta. Isä ei kerro, milloin niitä löytyy, vaan miksi niitä ei löydy.”
”Ero normaaliin psykoanalyysiin on siinä, että kaikki perustuu symboleihin. Psykomagia ja tarot ottavat suoraan yhteyttä alitajuntaan, käyttämättä järjen kieltä. Tämä ei tietenkään auta vakaviin psykiatrisiin ongelmiin kuten skitsofreniaan. Kyse on enemmän epämukavuuden tunteista, perhetraumoista ja niin edelleen.”
Symboliikka on myös osa elokuvataidettanne.
BJ: ”Ehdottomasti. Vanhat katedraalitkin ovat täynnä symboleja.”
Ennen Elämän tanssia uskottiin, että Jodorowsky ei enää tee elokuvia, mikä tuntui surulliselta.
BJ: ”Olin niin täynnä omaa työtäni etten miettinyt, pärjääkö isäni. En ole ikinä pitänyt häntä epäonnistujana. Silloin, kun hän ei tehnyt elokuvia, hänestä tuli tähti kirjallisuuden ja sarjakuvan maailmoissa. Hän muutti Incalilla eurooppalaista sarjakuvataidetta. Hänestä tuli kirjailija, mistä hän lapsena haaveili, ja hän alkoi kirjoittaa runoja, joita käännettiin monelle kielelle. Kun minulta kysyttiin, mitä isäsi tekee, sanoin, että hän on tarinankertoja – joskus elokuvissa, joskus konferensseissa, joskus sarjakuvien ja kirjojen tekijänä.”
Pidän Jodorowsky’s Dunessa eniten kohdasta, jossa Alejandro tyhjentää lompakkonsa ja alkaa kirota rahaan.
BJ: ”Raha on vain energiaa. Kaikki on kiinni siitä, miten sen näkee.”
Outo silminnäkijä 