”Sika-konsepti toimi loistavasti”, eli EKEK-palautteen valitut palat

Elokuvakulttuurin edistämiskomitean EKEK-festivaali kuuluu perinteisesti Oudon silminnäkijän elokuvavuoden kohokohtiin.

Salaperäinen pikkufestari täyttää kesäkuussa 10 vuotta ja siirtyy Orioniin perinteisestä paalupaikastaan, remontissa kärvistelevästä Kino Engelistä.

Olen toisinaan osallistunut tapahtumaan järjestäjänä ja toisinaan rivikatsojana, tietämättä ohjelmistosta mitään ennen elokuvien ilmestymistä kankaalle.

Ei ole salaisuus, että kuluneiden vuosien aikana edistämiskomitea on upottanut festivaalin markkinointiin nolla euroa. Budjetit on käytetty Kino Engelin vuokraamiseen, koneenkäyttäjän palkkioihin ja siihen, mitä valkokankaalla on milloinkin näkynyt.

EKEK on kuitenkin alusta asti herättänyt keskustelua sosiaalisessa mediassa ja internetin foorumeilla, joita selaamalla voi takautuvasti tutustua festivaalin ohjelmistoon ja vastakaikuun. Ennakkotiedot ja jälkipulinat keskittyivät (ja jossain määrin keskittyvät edelleen) lähinnä Punk in Finland -foorumilleStreet Spirit -foorumille ja Elitisti-foorumille, joka oli alkuvaiheissa EKEK-informaation pääväylä.

Eräänlainen lähtölaukaus kajahti maaliskuussa 2006, kun Antti Tohka alkoi paaluttaa ensimmäistä EKEK-festivaalia verkkojulkaisu Elitistin keskustelupalstalla.

Kaava on tuttu NV-elokuvafestivaaleilta, eli elokuvaa elokuvan jälkeen, kunnes järki lähtee”, myös Night Visionsin pyörittäjiin kuulunut Tohka selitti viestiketjun Elokuvakulttuurin riemuvoitto 3.6.-4.6.2006, Kino Engelissä avauksessa.

Ohjelmassa on koko yö EKEK:n suosittelemia, aiemmin Suomen
valkokankaalla kokonaan näkemättömiä tai muuten vain harvoin valkokankaalla nähtyjä yyber päräyttäviä aarteita. Ohjelmisto pidetään salassa. Ne jotka luottavat makuumme, ovat tervetulleita. Paskasakki ja amatöörit pysyköön poissa.”

Ainakaan vuonna 2006 ei ollut turhan selvää, mikä tällainen komitea oikein oli.

Elokuvakulttuurin edistämiskomitea on rekisteröimätön ja poliittisesti sitoutumaton elokuvakulttuurin kuluttajien etujärjestö”, Tohka määritteli.

twin

TUNTEMATON OHJELMISTO herätti luonnollisesti epäluuloja, mutta viestiketjusta päätellen varauksia sateli kevään aikana järjestäjille Kino Engelin täydeltä.

Sunnuntaina 4. kesäkuuta 2006 oli siirrytty sanoista tekoihin. Carnival of Souls, Coonskin, Top of the Heap, Double FaceVäkivallan vihollinen 3 ja kaikki muut ensimmäisen kattauksen elokuvat oli nähty. Keskustelupalstalla alkoi tapahtuman jälkipyykki.

Palautevyöryn avasi JoonasS:

Jea oli siisti festari! Lisää tällaisia, jos tosiaan ei ollut paljon vaivaa järjestää.”

Myös seuraava kommentoija Ilja Rautsi oli tyytyväinen ohjelmistoon ja tapahtuman sika säkissä -luonteeseen.

Elokuvien yllätyspuoli oli myös virkistävää, kun ei todellakaan ollut pienintäkään aavistusta mitä helvettiä seuraavaksi onkaan luvassa ennen kuin nimi ilmestyi kankaalle. En ymmärrä miksi jotkut halusivat mennä kyselemään mitä on luvassa.”

Kaiken kaikkiaan hieno yö”, kirjoitti KCrimso ja Pekka Koivunen jatkoi diggailua:

Helvetin hieno! Oli todella mielenkiintoista odottaa mitä seuraavaksi screenille ilmestyy, kun ei ollut minkäänlaista etukäteiskäsitystä tulevasta. Minäkin kuuluin siihen koulukuntaan, joka ei etukäteen tuotoksia halunnut kuulla. Ehdottomasti vastaavia lisää!”

Idea toimi hyvin, joten toistekin ollaan mukana jos vastaavaa järjestätte (ja onnistutte pitämään tason yhtä korkealla)”, Martin lupaili.

Loisto konsepti tämä ”sika säkissä”, tulen toistekin ehdottomasti”, nimimerkki Shocky vakuutti. ”Kiitti EKEK:lle, tämä oli samaa tinkimätöntä taiteellista tasoa kuin edellinenkin tapahtuma (jossa harmillisesti missasin parit leffat, esim. Frat King, kun ei ollut turnauskestävyyttä).” 

Mikä edellinen tapahtuma? Vuoden 2006 festivaali ei tarkalleen ottaen ollut EKEK-tapahtumien alku ja juuri.

Elokuussa 1999 tällä nimellä esiintynyt porukka oli Espoo Ciné -festivaalin yhteydessä järjestänyt tapiolalaiseen Dico-kellaridiscoon ”maailman parhaan elokuvan” valintatilaisuuksien sarjan, jossa kansa pääsi katsomaan ja äänestämään videotykillä esitettyjä VHS-elokuvia Shogun Assassin, The Human Tornado, Docteur Jekyll et les femmes, Saigonin Cobra, Soturi ja sokea miekkamies ja Kaasukuningas eli King Frat.

Voiton korjasi Shogun Assassin.

twin

Kaiken kaikkiaan hyvät kekkerit ja sopivan iisi meininki”, nimimerkki Red Right Hand luonnehti Kino Engelin yllätyksiä Elitisti-foorumilla. ”Tuli mieleen jotkut ekat nv:t. Leffojen häiriintyneisyystaso oli kauttaaltaan varsin kova.”

Sika-konsepti toimii loistavasti!” Jarkko Kuittinen intoili ja Jumbu oli päätynyt samoille linjoille:

Minullekin sopi oikein hyvin tämä ”ei kerrota mitään”-linja. Tosin menomatkalla sitä junassa ehti miettiä, että onko järkeä matkustaa yli viisi tuntia katsomaan sikaa säkissä. Sunnuntaina päivällä olin kuitenkin selkeästi sitä mieltä, että kannatti luottaa järjestäjien makuun.

Yllätysten yö ilahdutti myös nimimerkki Yotsuyaa: ”Täydet pisteet festarin konseptille, täähän oli kuin lapsuuden joulut kun leffa alkoi pyöriä ja jännitti että mikä ylläri sieltä taas tulee!”

Edistämiskomitean äänitorvi Antti Tohka yhtyi keskusteluun, jahka Kino Engelin siivous ja muut loppukuviot oli hoidettu.

Tässä vaiheessa oli jo selvää, että jatkoa kannattaisi järjestää.

”Kiitoksia yleisölle. Sotkuakin oli tavallista huomattavasti vähemmän, joten komitea pääsi melko vikkelästi kaljalle. EKEK:n 20 vuotisjuhlia vietetään heti kun sopiva rako ilmaantuu, viimeistään kuitenkin vuoden päästä.”

Viestiketjusta käy ilmi, että EKEK-festivaalin ”neitsytmatkalle” osallistui myös muiden elokuvafestivaalien lähettiläitä.

Kiitos vielä järjestäjien kannalta illan hauskimmasta yllätyksestä eli Vinokinon ja Nainen vai artisokan vodkalahjasta”, toinen järjestäjä Lauri Lehtinen kirjoitti 5.6.2006.

twin

KYMMENEN VUOTTA Kino Engelissä koetun ”Elokuvakulttuurin riemuvoiton” jälkeen Elokuvakulttuurin edistämiskomitealla on käytössään isommat puitteet ja laajemmat elokuvavalikoimat. Pulina on siirtynyt Elitististä Punk in Finlandiin ja muualle sosiaaliseen mediaan. Mutta ilmassa leijuvat pitkälti samat kysymykset kuin keväällä 2006.

Onko mitään järkeä tulla katsomaan sikaa säkissä? Kannattaako tällaisten järjestäjien makuun luottaa sokeasti?

Vastaus löytyy kesäkuussa elokuvateatteri Orionista, mikä se sitten kenellekin on.

Antti Tohkan 28.3.2006 kirjoittamiin saatesanoihin ei ole paljoa lisättävää.

Selvennykseksi vielä. Tapahtumassa näytetään kunnon leffoja FILMILTÄ, eikä mitään Star Wreckkejä tms. vastenmielisiä pelleilyitä.” 

”Elokuvakulttuurin edistämiskomitea toivottaa kaikki täysi-ikäiset elokuvakulttuurin edistäjät ja ystävät tervetulleiksi.” 

Elokuvakulttuurin edistämiskomitea EKEK esittää neljän pitkän elokuvan sokkomaratonin elokuvateatteri Orionissa 4.6.2016 klo 23–07. Elokuvat paljastuvat vasta näytösten alkaessa.  Lippu 24 € / KAVIn klubikortilla 18 € myynnissä 4.6. klo 23 saakka • K18 • KAVI 35 mm.

Night Visions -raportti josta ei ole vallankumoukselle mitään hyötyä

Kolme vuotta sitten lopetin Night Visions -elokuvafestivaalin järjestäjänä. Nyt on vapaammat kädet ja lisää aikaa kirjoitella Night Visions -raportteja, joista ei ole vallankumoukselle mitään hyötyä.

Ei ehkä paras nettiotsikko, mutta ainakaan ei kalastella klikkaajia lupaamalla liikoja.

Festivaaleista on tullut suhteellisen pysyviä kiintopisteitä elokuvakulttuurin alati murroksessa olevalla kentällä. Kauhuvetoinen Night Visions syntyi parikymmentä vuotta sitten festivaalien kulta-aikana ja on tällä vuosituhannella yltänyt varsinaiseen kukoistukseen, joka on inspiroinut liudan karmeita tai oikeammin symppiksiä seuraajia eri puolilla Suomea.

HUHTIKUU 2016. Taas on tapahtuman kevätpainoksen, Night Visions: Back to Basicsin aika. Teattereina Gloria, Andorra & Dubrovnik ja Töölöön avattu Kino Korjaamo.

Osallistumiseni ei ollut tällä kertaa yltiöaktiivista edes katsojan ominaisuudessa, kaikenlaista jäi väliin Vitun puhelinmyyjien filmatisoinnista The Room -melodraamaan totunnaisine seuraleikkeineen. Mutta ei anneta sen häiritä festivaaliraportin muodostumista. Raportin, josta ei ole vallankumoukselle mitään hyötyä, mutta joka on silti tehtävä. Uskollisuudesta sisäiselle raportointi-impulssille, tai jotain.

Cannibal_Holocaust_2

Keskiviikko 13.4. Oudon silminnäkijän piinaviikko käynnistyy puolilta päivin italialaisen ohjaajakonkarin Ruggero Deodaton haastattelulla. Tälle iäkkäälle kannibaaliheimokuvausten tekijälle EI pidä mennä sanomaan, että ai kun mä tykkään Cannibal Feroxista. Umberto Lenzin Cannibal Ferox ja muut kilpailevien kannibaalimaestrojen hengentuotteet eivät Deodatoa miellytä, eikä lajityyppiä koskevan brittidokumentin alkusanojen lausuminen kuulu kunniavieraan mielipuuhiin festivaalilla.

Osa Deodato-haastattelusta päätyy Suomen Kuvalehden verkkojuttuun ja suurin osa säästyy mahdolliseen myöhempään käyttöön jos säästyy. Mukavassa muisteluvireessä olevan ikämiehen sadistisen-mutta-skarpin oman tuotannon lisäksi olen kiinnostunut hänen nuoruuden oppimestareistaan. Sodanjälkeisen realismin keulamies Roberto Rossellini, italowesternin ydinhahmo Sergio Corbucci ja efektiseikkailujen taituri Antonio Margheriti muodostavat kiehtovan listan, johon Deodato haluaa lisätä peplum-lajityypin vanhempaan kaartiin kuuluneen Carlo Ludovico Bragaglian.

Deodaton Cannibal Holocaust (1980) on elokuva, jota on vihattu ja rakastettu monesta  syystä – ja tyypillisiin katsojareaktioihin kuuluu myös se keskitien havainto, että ”maailman pahamaineisimmassa elokuvassa” olikin lopulta odotettua vähemmän julmuuksia ja eläinrääkkäyksiä. Ansioihin on tapana lukea Riz Ortolanin musiikki, jonka harmoniset melodiat ja jäätävät synasoundit ovatkin unohtumattomia saavutuksia. Ortolani breikkasi säveltäjänä (Oscar-ehdokkuuteen asti) Gualtiero Jacopettin ja kumppanien Mondo canen (1961) musiikilla. Olen pitkään miettinyt, oliko säveltäjävalinta Deodatolta tietoinen viittaus mondo-katselmukseen, jossa liikutaan ”primitiivisten” kulttuurien parissa välillä raadollisesti ja tirkistelevästi.

”Absolutely!” Deodato vahvistaa kysyttäessä ja alkaa hehkuttaa Jacopettia ja tämän säveltäjää. Intoilu ilmentää, että Mondo canen lisäksi Jacopettin myöhemmätkin pääteokset Africa Addio (1965) ja Hyvästi ihminen (1970) ovat tuttua kamaa, joka on tehnyt inspiroivan vaikutuksen. Ei kuulosta siltä, että Deodato vihaisi tai haluaisi moralisoida mondo-osaston tekijöitä, vaikka hänen elokuvansa kusipäitä ovat viidakossa mellastavat sensaationnälkäiset media-ammattilaiset.

Cannibal Holocaustin takaa löytyy Deodaton lisäksi käsikirjoittaja ja alkuperäistarinan isä Gianfranco Clerici, sekä Deodaton että Lucio Fulcin kipeimpien ja patologisimpien teosten tausta-aivo (Don’t Torture a Duckling, New York Ripper). Deodato korostaa olevansa Clericin kanssa samalla aaltopituudella ja luonnehtii vakiskenaristiaan sulkeutuneeksi ja oudohkoksi tyypiksi, joka purkaa patoumiaan kirjoittamalla.

Cannibal Holocaust. Sensaatioiden ryöstöviljelyä sensaatioiden voimalla vastustava elokuva, joka haluaa olla moraalisesti puhutteleva ja onkin, mutta ristiriitaisella ja häiriömäisellä tavalla, verta käsissään. Hämmentävyys alkaa tuntua luonnolliselta, kun kuuntelee Deodaton muistikuvia elokuvan tekoprosessista Kolumbian viidakoissa. Kun Deodato lähetti maistiaisia keskeneräisestä teoksesta Mifedin elokuvamessuille Milanoon, ulkomaanoikeuksista tuli äkkiä kuumaa tavaraa ja tuottaja yllytti Deodatoa ideoimaan ja filmaamaan äkkiä lisää väkivaltaa.

Näissäkin 1980-luvun taitteen gorepäästöissä oli kai kyse enemmän kysynnästä ja tarjonnasta kuin kenenkään henkilökohtaisesta patologisuudesta.

Lauri ja Ruggero

Ilta koittaa ja odotetuin uutuus, Robert Eggersin The VVitch: A New England Folktale (2015) vetää Glorian täyteen kansaa. ”Kevään rehellisimmän elokuvafestivaalin” johtaja Mikko Aromaa toteaa katsojille rehellisesti, että nyt on paljon katsojia. The VVitch on hidasliikkeinen kertomus puritaaniyhteisöstä karkotetun perheen joutumisesta saatanallisten voimien valtaan. Elokuvan noituus ei ole mitään lempeää new age -puuhastelua. Lakoninen ja rauhallisella tavalla viiltäväksi äityvä teos ei toisaalta ole mikään uskonnollissävyinen hyvän ja pahan taistelu. Oikean pelottavuuden etsiskelyssä ja eri-ikäisten näyttelijöiden ohjaamisessa on selvästi nähty vaivaa.

Eläytyminen painajaiseen ei kuitenkaan tunnu niin upottavalta ja kokonaisvaltaiselta kuin voisi toivoa, millä lienee jotain tekemistä 2K-digiprojektion tai esityspaikan puutteiden kanssa. En osaa tarkoin sanoa, mikä tekee digikuvasta etäisen, mutta on kuin katsoisin The VVitchiä lasin takaa, kun haluaisin uskotella olevani keskellä Uuden Englannin metsää. Vanhakantainen ja ilman tekstitystä paikoin käsittämätön dialogi ei auta keskittymistä.

Otetaan keskiviikon kunniaksi Night Visions -elokuvaa toisellekin jalalle. Gloriasta ehtii hätäisesti Andorraan. Arthur Franckin tyylitelty dokumentti I Am Walker on Kolmoskanavan poliisisarja Walkerin (ohj. Tuomas Sallinen) amerikkalaista huumepoliisia esittäneen Andrew Krasnen alle puolituntinen muotokuva. Krasnen ”15 minuutin julkisuus” jäi 1980-luvulle ja näyttelijänura tuntuu olevan takanapäin, mutta mies näyttää pysyneen Suomessa kaikki nämä vuodet.

I Am Walker tuo mieleen näyttelijähaastattelujen tyypillisen osuuden, jossa tähteä pyydetään vertaamaan itseään roolihahmoonsa. Vastaus on varsin monitulkintainen. Dokumentti jättää asioita kertomatta ja rakentelee vieraantuneisuuteen tai mielenterveyden järkkymiseen viittaavaa mystiikkaa Walker-etsivään samastuvan Krasnen ympärille.

Krasne kehittelee sankarihahmolleen paluuta fiktio-osuuksissa, jotka muistuttavat lähinnä Tappava ase ykkösen alkuvaiheita. Dokumentti-ilmaisun mallit näyttäisivät tulevan Errol Morrisin vahvasti stailatusta, mielikuvitusrikkaasta sisäisten totuuksien hakemisesta. Kokonaisuutta vahvistaa tunne unohdetun populaarikulttuurin saarekkeen löytymisestä tai palautumisesta mieleen. Errol Morrisin hengessä jäsennetty Walker-sarjan kohokohtien tiivistelmä täydentää lyhäriä.

Toivottavasti Franckin dokumentti innostaa jotain kanavaa uusimaan tämän härmäläisen Miami Vicen koko komeudessaan.

TORSTAI 14.4. Doomed Love: A Journey Through German Genre Films. Länsisaksalaista 1960- ja 1970-luvun elokuvahistoriaa vaihtoehtoisesta kulmasta (ei aina Wim Wenders edellä), mutta hyvin valikoivasti ja Johannes Sievertin ja Dominik Grafin maun mukaan. Mukana tuoreita tärppejä ja hyviä haastateltavia, kuten näyttelijä Mario Adorf, joka muistelee italialais-saksalaisia rikosleffojaan ja kollegansa Klaus Kinskin brutaaliuden ja laupeuden puuskia. Ohjaaja Klaus Lemke varastaa shown värikkäänä hustler-hahmona.

Sievert ja Graf diggaavat selvästi 1970-luvun särmikästä urbaanitoimintaa (jota Saksassa katsottiin ahkerasti mutta ei filmattu kovin paljon) ja aikakautta, jolloin elokuvantekijöiden ei tarvinnut koko ajan kerjätä resursseja mediapomoilta ja byrokraateilta. Alalla oli tilaa myös Roland Klickin (Deadlock, Kirjoitan nimeni verellä) tapaisille levottomille sieluille.

Aina kysymyksiä herättävä genre-elokuvan käsite (mikä nyt sitten on sitä genre-elokuvaa, kun kaikilla elokuvilla on aina joku genre) ja filosofiset pointit eivät täysin vakuuta. Germaanisen actionin vähäisyyttä selitellään jollain perisaksalaisella fyysisyyden kainostelulla, mikä herättää kysymyksen, miksi Saksassa sitten tehtiin tolkuttomat määrät seksielokuvia. Vielä fyysisempi erotiikkagenre rajautuu kokonaan ulos Sievertin ja Grafin katsauksesta, mikä on jossain määrin sääli, kaikki ei ole nahkahousupaskaa.

Edgar Wallace -krimien ykköstykki, edesmennyt ohjaaja Alfred Vohrer esitellään aliarvostettuna kykynä – syystäkin, mutta dokumentti ei itsekään tavoita Vohrerin tyylin nautintoja tai kerro hänestä juuri mitään. Ehkä täydennys koittaa seuraavassa osassa, joka valmistuu ilmeisesti ensi vuonna.

Elokuvahistorioitsija ja Aalto-yliopiston saksalainen leffaprofessori Olaf Möller on läsnä sekä elokuvassa että skriinauksessa ja jää Korjaamon baariin generoimaan perehtynyttä turinaa Can-yhtyeestä ja kiistellystä ohjaajatuttavastaan Uwe Böllistä. Illasta jää hyvä fiilis.

phantasm

LAUANTAI 16.4.-SUNNUNTAI 17.4. Lauantai-iltapäivää piristää Night Visionsin käsittääkseni ensimmäinen leffakirppis. Ei mitään isoa hässäkkää, mutta kiitettävän monet tallenteet vaihtuvat käteiseen Andorran puolihämärässä aulassa.

Palaan puolilta öin katsomaan Don Coscarellin varhaistyötä Phantasm – Yön kauhut (1978). Viisiosaisen saagan päätösosa Phantasm: Ravager antaa yhä odottaa ensi-iltaansa, mutta eräs odotus päättyy, kun vuosikausia valkokankaalle toivomani KAVI:n filmikopio Phantasmista nähdään yli 30 vuoden tauon jälkeen elokuvateatterissa, suomenkielisin tekstein ja täydennettynä vanhoilla sensuuripoistoilla.

Phantasm on Sam Raimin The Evil Deadin ja Peter Jacksonin Bad Tasten tavoin mielikuvituksellinen ja hurtilla huumorilla maustettu parikymppisen kyvyn kauhudebyytti, korostuneen nuorta elokuvaa hyvässä ja pahassa.

Tietty melankolinen herkkyys erottaa elokuvan railakkaista vertailukohdistaan. Aavemaisen kalmiston tanhuville keskitetty scifikauhutarina on kerrottu teini-ikäisen pojan näkökulmasta, lapsuuden ja aikuisuuden puolihämärästä välitilasta. Elokuva vaeltaa uteliaana mystisessä ja vaarallisessa maailmassa, jota se ei ehkä itsekään tunne.

Perustavanlaatuinen tunne siitä, että universumissa jylläävät voimat ovat pimeämpiä ja musertavampia kuin kukaan voisi kuvitellakaan, on lähempänä H. P. Lovecraftin fiktioita kuin monet viralliset Lovecraft-sovitukset. Jäätävistä johtopäätöksistään huolimatta Phantasm huokuu haavoittuvaa lämminhenkisyyttä, joka tuo mieleen Coscarellin tuoreemman kauhukomedian Bubba Ho-Tep. Coscarellin ominaislaatuun on alusta asti kuulunut kyky tehdä kauhua, joka on koskettavaa mutta välttää sentimentaalisuuden pahimmat kuopat.

The_Human_Tornado_poster_1.jpg

Unta palloon ja takaisin pelimestoille J. Cliff Roquemoren The Human Tornadon (1976) eli Pyörremyrskyn 35mm-esitykseen sunnuntaiaamuna. Sitä odotellessa 15 viimeistä minuuttia Deodaton poliisitrilleristä Kylmät tyypit, kuumat raudat (Uomini si nasce, poliziotto si muori, 1976). Formaatti on DCP, joka on hyvälaatuinen mutta silti aika DCP. Elokuva on niin supertyly, että asemoidun mielelläni diggaajaksi, mutta mistään premium-Deodatosta ei voi puhua. Marc Porelin ja Ray Lovelockin poliisikaksikon kylmät tyypit eivät vain ole kaikessa ilmeettömyydessään hirveän hyvää materiaalia erinomaiselle henkilöohjaajalle.

Rotuvihan aika ei ole ohi. Sheriffi Benson vihaa neekereitä kuin ruttoa. Kun hän vielä löytää vaimonsa sängystä erään värillisen kanssa, on hänen mittansa täysi. Mutta tuo värillinen ei olekaan kuka tahansa…

Vaasan veri ei vapissut, kun Lars Backlundin Videolandin julkaiseman VHS-Pyörremyrskyn takakansitekstiä kirjoitettiin. Chuck Norris -mätkeellä omaisuuksia tehnyt Backlund luokitteli blaxploitaatiokomedian karate-elokuvaksi, ja kieltämättä keskushahmo Dolemiten (Rudy Ray Moore) repertuaariin kuuluu kamppailulajiosaamista, joka tuo mieleen Bruce Lee -elokuvia katsoneen koulupojan elkeet.

Rotuvihan

Videolandin kasetti tarttui 1990-luvulla mukaan kuopiolaisen videovuokraamon poistomyynnistä yhdessä nihilistisen Black Jack -spagettiwesternin ja psykoottisen Vietnam-seikkailun Saigonin Cobra kanssa. Kaikkia kolmea on tullut katsottua liiankin ahkerasti, mutta yllättävää kyllä The Human Tornado nousee siivilleen ja näyttäytyy melkeinpä uutena, kun sen näkee timanttisesti säilyneenä 35 mm -filmikopiona. Ei ole liioittelua sanoa, että esitys on Night Visionsin historian parhaita. Jo alkutekstijaksossa keskushahmo Dolemiten (Rudy Ray Moore) maagisesti vaihtuvat vaatteet ja arvatenkin Mooren itsensä piirtämät värikkäät krediitit tekevät selväksi, että hyvin mielenkiintoinen pullo on nyt poksahtanut auki ja flow on sen mukainen.

Monien rakastettavien komedioiden lailla The Human Tornado on elokuva, jonka euforista wtf-potkua on vaikea analysoida tyhjentävästi – kyse on tietynlaisesta kehtaamisen taidosta, jolla on toinen jalka fantasioissa ja toinen karskissa todellisuudessa. Rasistisen sheriffin vainoaman koomikko-hustlerin vaellustarina liikkuu friikahtavan yökerhoviihteen ja pikkurikollisten maailmassa, josta sutenööri-käsikirjoittaja Jerry Jones ja useat muut tekijät olivat kotoisin. Mustia sutenöörejä tieltään raivaava italialainen mafioso nousee veljien ja sisarten vastavoimaksi, mutta joutuu maistamaan omaa lääkettään kidutuskammion uumenissa. Dolemiteä ei pysäytä kukaan eikä mikään.

Melvin Van Peeblesin kapinahenkinen vaellus Sweet Sweetback’s Baadasss Song on innoittanut The Human Tornadon rakennetta, paikoin kokeellista on the road -kuvastoa ja poliisia karsastavia vastakkainasetteluja. Todettakoon silti, että aikansa ronskein hupiveikko Rudy Ray Moore painii karismaattisena kantavana voimana eri sarjassa kuin Van Peebles. The Human Tornado on täynnä vapauttavaa tee-se-itse-energiaa ja tuotannollisten köykäisyyksien ylittämistä, hengen voittoa aineesta ja persoonattomuudesta.

Rudy Ray Moore, kiitos 1927-2008.

Eipä ollut tästäkään festivaaliraportista vallankumoukselle mitään hyötyä.

Kiimaiset poliisit osa III

Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista, ja on edelleen.

”Minulle oli Helsinkiin tullut lasku ”Vahingonkorvauksia pahoinpitelystä” 6 700 markkaa miehelle joka oli häirinnyt piruuttaan ja törkeästi Kiimaisten poliisien kuvauksia. Varoitin kahdesti ja kovaa, äijä innostui ja nauroi haastaen, hänellä oli kaveri mukana, kolmannella kerralla menin ja heitin miehet nurin maahan. Myöhemmin kävi ilmi, että he olivat eläkeläisiä. Riemu lehdissä oli rajaton: hakkasi eläkeläisiä.” 

Jouko Turkka: Häpeä (Otava 1994)

Kiimaiset poliisit -jutussaan Helsingin Sanomien toimittaja Miska Rantanen kertoo jättäneensä naispääosanesittäjä Merja Larivaaralle yhteydenottopyynnön, johon Larivaara ei vastannut. Artikkeli antaa ymmärtää Larivaaran junailleen Yleisradion kautta Turkan sarjan vuosikausiksi esitys- ja julkaisukieltoon.

Odotettu Kiimaiset poliisit -dvd on kohta kaupoissa, mutta HS:n mukaan vielä viime kuussa Yleisradion edustaja ”vaati Kiimaisten poliisien mustavalkoisia promokuvia vuodelta 1993 hävitettäväksi Helsingin Sanomien kuva-arkistosta”. Rantasen jutusta ei selviä, suostuiko toimitus hävittämään kuvansa.

Tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista, ja on edelleen.

Kiimaisten poliisien kolmas episodi on sarjan yhtenäisin ja tunnelmallisin, vailla levotonta poukkoilua kohtauksesta ja ihmiskohtalosta toiseen.

Jatkamme edellisen osan cliffhanger-tilanteesta. Konstaapeli Oiva (Taisto Reimaluoto) on päässyt jyvälle Martti Suosalon esittämän ylilääkärin psyko-poliittisista vehkeilyistä ja joutunut tämän hypnotisoimaksi rantametsikössä. Hypnotohtorin rähjäiset apurit, lyhytkasvuinen ”Kolmen kiveksen Kartsa” ja kaksi muuta kovaotteista hampparia, käyvät käsiksi Oivaan ja hautaavat sankarimme kivikasan alle. Hysteerisesti huutava poliisikollega Marita (Larivaara) hosuu aseen kanssa ja pudottaa sen maahan.

Apurimiehet alkavat lääppiä Maritaa likaisilla käsillään. Pieni Kartsa lähtee kantamaan naista pois. Ylilääkäri sanoo ”Se on meidän kaikkien” ja ampuu nenällään (!) nukutusnuolen Kartsan selkään. Ylilääkärin ja kumppanien piirittämä Marita riisuu nyyhkyttäen virkapukunsa ja alusvaatteensa, pulahtaa järveen ja yrittää uida pakoon. Ahdistelijat uivat tai kahlaavat perässä, mutta dynaamisesti nujakoiva Marita painaa heidät yksitellen pinnan alle.

Oiva vääntäytyy esiin kivikasan alta ja käskee alastoman Maritan sukeltaa roistot järvestä, jotta nämä saadaan oikeuden eteen. Marita kieltäytyy jyrkästi. Rantavedessä halailevasta ja nyyhkyttävästä kaksikosta leikataan kuitenkin kuvaan, jossa nujerretut pahikset ovat samassa veneessä poliisien kanssa.

Samaan aikaan jossain rantahuvilassa vanha tangokuningas (Helge Herala) pitää puhetta, jonka taustalta kuuluu naisten itkua. Heralan suoritus ei ole mitään Valehtelijoiden klubia vaan hieno näyttö Turkan taidosta ohjata tutut veteraaninäyttelijät hätkähdyttävän härskeille kierroksille.

”Rakkaat tyttäreni, rakkaat aviottomat tyttäreni, minä olen teidän kurja isänne”, juhlapukuinen ja itsekin itkuinen herra tunnustaa. Laulajalla ei ole virallista perillistä, koska tytär on tappanut itsensä ja poika on juoppohullu. Syyllisyyden painama tangokuningas sairastaa kurkkusyöpää.

Yhtenä pitkänä lähikuvana tallennettu monologi etenee laulajan tilintekoon Arttu-nimisen veljensä, Kakolassa istuneen raiskaajan kanssa. Paikalla on myös partasuinen Arttu poikineen. Kokouksen tarkoitus on se, että jälkeläiset tappavat onnettomat isäpappansa porukalla. Sarjan hulluin poliisi Hessu (Kai Lehtinen) istuu poikien pöydässä – yhtenä heistä. Traaginen musiikki soi ja viina virtaa.

”Kun me Artun kanssa aamulla astumme Helvettiin, meitä auttaa vain se, mitä me muistamme tästä illasta”, tangokuningas sanoo ja yllyttää tyttäriään railakkaaseen orgiameininkiin. ”Lapset, näyttäkää meille kiimanne kauheus, että me uskallamme Artun kanssa kuolla!”

Arttu toppuuttelee poikiaan. Herala sanoo: ”Kuulkaa pojat, isänne varaa naiset itselleen, käskee teitä vetämään käteen. Teidän täytyy tappaa se!”

Elokuu on ravustamisen ja rapujuhlien aikaa. ”Repikää meidät kynsin hampain ja keittäkää padassa pihalla tuolla”, tangokuningas ohjeistaa jälkeläisiään. Jäännökset pitäisi syödä tai käyttää niitä rapujen pyydystämisessä. ”Kuinka päin rapu kulkee? Perse edellä?”

Vahvassa nousuhumalassa olevat tyttäret alkavat toistaa rapupointtia innostuneesti, etunenässä Leea Klemola. ”Kuinka päin rapu kulkee? Perse edellä!”

Arttu laulaa virttä, jossa polku vie yrttitarhasta Golgatalle.

Siirrytään ulkotiloihin ja kollektiiviseen housut pois -häsläämiseen rannalle sytytetyn nuotion valossa: paljon ähinää ja ysäri-näyttelijälupausten paljaita takapuolia. Tämä on sarjan ensimmäinen iloinen seksuaalinen osuus, mutta seremoniamestarina toimii kuolemaansa valmistautuva vanha laulaja.

Myös Hessu seuraa yleistä elostelua sivusta tuskaisena.

”Tämmöinen olen: raiskaajan poika, uskovan raiskatun synnyttämä ja imettämä. Semmoinen onkin ollut otteeni tissiin alusta saakka. Minä olen saastainen poliisin paska. Antakaa mulle edes tissiä suuhun!”

Klemolan esittämä avioton tytär kutsuu Hessun pimeään pusikkoon. Pilottijaksossa halvaantunut Hessu kävelee käsillään.

Pitkään pois kuvasta olleet Oiva ja Marita ilmaantuvat todistamaan eroottista möyrimistä. Tangokuningas toivottaa heidät tervetulleiksi ja selittää Maritalle, mikä on kupletin juoni.

”Naispoliisi täällä! Näyttäkää ja antakaa kuulua, kuinka elokuinen perse vie”, Herala yllyttää. Marita itkee kotien, perheen ja uskollisuuden perään.

Myös viime jaksosta tutut maaherrat ovat paikalla ja joutuvat villien tyttärien käsittelyyn. ”Meidän puolesta tämä kyllä käy”, eräs kalapuikkoviiksimies huikkaa, vaikka poliisit varoittelevat.

Bileiden tunnelma äityy koko ajan sakeammaksi. Oiva kiipeää tikapuita huvilan katolle. Marita kahlehditaan Arttuun ja tangokuninkaaseen. ”Hän saattaa meidät kuolemaan kuin enkeli”, Helge Herala sanoo ja lupaa laulaa joutsenlaulun. Arttu säestää ”kurtulla” mutta harmonikasta tulee vain muutama säröinen sointu. Marita ilmoittaa olleensa Pelastusarmeijassa ja jatkaa haitarinsoittoa.

”Kuulkaa kaikki järkevät ihmiset, täällä tapahtuu hirveitä”, Oiva huutaa katolla kohti taivasta. Tyttäret läähättävät hurmostilassa ja hyväilevät eläviä rapuja.

”Nainen kuoli, meni ihan veltoksi”, Hessu säikähtää metsässä ja huutaa apua. Partneri on kuollut kiimaan.

”Tähänkö kaikki kaatui? Ei, tämä vasta velvoittaa” tangokuningas pohtii ja esittää joutsenlaulunsa: ”Saan siivetönnä tyytyä maan kylmiin kahleisiin…” Tyttäret piirittävät isänsä ja alkavat repiä ja purra tätä. Marita huutaa kauhusta. Artun pojat käyvät tämän kimppuun paljain käsin.

Aamu sarastaa ja poliisiauto vie pidätettyjen sankan joukon kamarille. Lopputekstit.

Kotimaisen tv-draaman kaikista saavutuksista Kiimaisten poliisien kolmas jakso on se, josta eniten haluaisin nähdä kulissien takaisen making of -dokumentin.

Aloitin blogimerkinnän sitaatilla Turkan rönsyilevästä vaellusromaanista Häpeä, joka on eräänlainen Kiimaisten poliisien rinnakkaisteos. Finlandia-palkinnosta kilpailleen kirjan fiktiivisissä osuuksissa esiintyvät maaherrat ja ylilääkärit saattavat jopa olla tv-sarjasta tuttuja hahmoja.

Maininta Kiimaisten poliisien kuvauksissa tulleista sakoista ei kai ole mitään sepitettä, ja vaikka nimiä ei mainita, romaanista on luettavissa runsaasti sarjan naispääosanesittäjää koskevia näkemyksiä.

Hän oli mielenkiintoinen vain ollessaan ylivoimakkaan tunteen vallassa, tuskissa, himoissaan, kauhuissaan, siis itkiessään ja vapistessaan. Kun hän alussa, ennen kaikkea alttiuttaan esittäen ja itsekään siihen täysin uskomatta astui roolirajojen ja sovinnaisuuden yli, hän oli sitä mitä kohtalo, perintötekijät ja paras tahto ja usko voivat hänestä tehdä. Mutta kaikki perustui siihen, ettei hän itse ohjannut, vaan oli niin voimakkaassa tunteessa, ettei voinut sitä kontrolloida, laskea ja laskelmoida.

Kiimaiset poliisit osa II

Jouko Turkan poliisisarjan pilottijakson ruudinkäryisissä loppuvaiheissa päähenkilöt Oiva (Taisto Reimaluoto) ja Marita (Merja Larivaara) etsivät karannutta mielisairaalapotilasta, mutta löysivätkin luontoon haudattuja tankkeja, Leninin patsaan ja maaherran virka-auton.

Lopputekstien rullatessa moni katsoja saattoi epäillä, että selitystä näille surrealistisille löydöksille ei tässä elämässä heru. Kakkososan alussa Turkka kuitenkin yllättää antamalla heti taustoittavaa informaatiota. Krediiteissä ”kostajaksi” ilmoitettu harmaatakkinen sairaalakarkuri (Pauli Poranen) istuu poliisiparin autossa.

Kostaja sanoo hankkineensa venäläiset vehkeet sadan miehen yksityisarmeijaa varten ja kehittelevänsä nyt keskitysleiriä. Jo tutulla Kiimaiset poliisit -kaavalla esittäytymistä seuraa heti avautuminen lohduttomista elämänvaiheista. Surmattuaan 12-vuotiaana kissansa, äitinsä ja siskonsa hetken mielijohteesta kostaja on ajautunut luostariin.

Sillä välin pilottijakson häissä nähty pappi (Jari Pehkonen) imee letkulla pysäköidystä autosta bensiiniä, jota hän tarvitsee ilmeisesti moottoripyörän polttoaineeksi. Poliisit saapuvat paikalle. ”Meidän pappimme”, Marita sanoo ja jää järkyttyneenä sivuun, kun kostaja vangitsee papin ja vie tämän metsään ristiinnaulittavaksi. Koivupuiseen ristiin naulattu pappi ei pysy ylhäällä vaan tipahtaa.

”Kaikki on ollut valhetta”, kostaja huomaa ja alkaa raivota siitä, että kristinuskon naulat kämmeniin -krusifiksikuvasto ei ole anatomisesti todenmukaista. ”Naula tulee sormien välistä, että rätsähtää.”

Oiva uhkaa aseella kostajaa, joka provosoi häntä ampumaan. Luodit kimpoilevat kirveen terästä sivuun ja kostaja uhoaa olevansa kuolematon.

Popliinitakkiin ja Suomi-verkkareihin pukeutunut keihäänheittäjä Matti (Antti Virmavirta) juoksee peltojen ja niittyjen poikki ja heittää urheiluvälinettään holtittoman oloisesti niin, että Maritaan on vähällä osua. Oiva tunnistaa hänet kotipitäjänsä keihästoivoksi. Dopingista kärynnyt ja kilpailukiellossa oleva Matti kertoo treenaavansa odottaessaan Moskovan pikajunaa, jolla tuodaan hormoneja Suomeen.

Oiva ja Marita häipyvät metsään syleilemään. Hirven nylkemiseen valmistautuva sotilaskarkuri (en löytänyt lopputeksteistä esittäjän nimeä) ilmestyy paikalle. Luvatta kaadettu hirvi liittyy tai ei liity siihen, että mies on saanut hirviporukan harhaluodin rintaansa ja kaivanut sen itse puukolla pois.

”Naispoliisi on sellaisessa kiimassa, että haisee oikein kauas”, sotilaskarkuri toteaa. ”Tapellaan äkkiä tästä märästä naisesta.” Miehet aloittavat tappelunnujakan.

Leikkaus kaljabaariin. Naispuolinen maaherra (Maija-Liisa Peuhu) on ryhtynyt baarinpitäjäksi ja tarjoaa örveltäville kanta-asiakkaille olutta ja makkaraa naurussa suin. Tango soi, tunnelma on humalainen. Edellisessä osassa haavoittunut ”rappiopoliisi” Hessu (Kai Lehtinen) tulee pyörätuolilla paikalle kolmen lapsensa kanssa ja toivoo kuulevansa vinkkejä alamaailman keikoista. Baarissa on myös Matti-keihäänheittäjä, joka huolestuu kansakunnan tilasta ja kysyy, että ”tämmöiseksikö on mennyt Suomi”. Matti luettelee maan halki kävellessään näkemiään petoksia ja varkauksia, joihin poliisi ei puutu.

”Ota lääkkeitä kaljan kanssa – eläköön vapaus!” maaherra möläyttää ja kaljaveikot komppaavat.

Seuraa toisen osan vaikeaselkoisin osio. Keihästä hampaissaan pitävä Matti raahaa kuolevaa venäläistä miestä pellon keskellä. Hessu tulee pyörätuolilla paikalle lastensa saattamana. Matti hajottaa puhelinkioskin. Matti ja Hessu tappelevat. ”Kumpi meistä on hullu?” Matti kysyy. Hessu yrittää saada Matin ottamaan lapsensa panttivangiksi. Matti selittää, että kuolevan venäläisen sisälmykset pitää poistaa, pakastaa ja lähestää SVULiin, minkä hän toivoo lyhentävän kilpailukieltoaan. Matti menettää tajuntansa Hessun kuristusotteessa. Hessu sitoo tyttäriensä letit kiinni tajuttomaan mieheen ja lähtee pyörätuolilla etsimään ehjää puhelinkioskia.

Kukkia puistossa varasteleva viiksekäs mies heittää Hessun lätäkköön ja ryöstää hänen pyörätuolinsa. Hessu ryömii kuiville ja raahautuu erinäisten henkilöautojen perässä leikkiauton varassa rullaten. Katsoja ei ole tajunnut noin viiteen minuuttiin mistään mitään.

Oiva ja Marita näkevät, kuinka Venkula-niminen rikollisen oloinen herra (Jorma Tommila) räjäyttää Ladan, ja laittavat tämän käsirautoihin. Venkula ryömii ja konttaa maassa ja hokee perkele-sanaa samalla kun poliisit suutelevat. Oiva kaatuu nurmikolle ja hokee ”nappeja vastakkain, jotain nappeja vaan vastakkain”.

”Jos tästä kuullaan, niin kiikkuun on mentävä”, Venkula hokee ja aloittaa erityisen tuskaisen monologin.

Tän olen tiennyt. Kytät vetää meitä niinkuin käteen. Koko perkeleen totuus. Ja mikä perkeleen oikeus? Sitä saatanaa kaikki. Kaikki poliisit ja tuomarit. Ja kaikki perkeleen yliopisto, lakitieteelliset ja mitkä perkeleen länsimaiset oikeuskäsitykset. Me ollaan käsiä, joihin ne vetää salaa.”

Poliisit kuulevat metsästä ulvontaa, kytkevät Venkulan käsiraudoilla puuhun ja lähtevät katsomaan, mistä on kyse. Ulvovat susikoirat raatelevat puusta ylösalaisin riippuvaa ihmisruumista.

”Ehkä tää auttaa mua laulajana”, Helena Notkosen esittämä hermostunut laulaja sanoo.

”Musiikki on nautintoa ja kärsimystä”, vastaa Pantse (Jari Halonen) ja alkaa tilittää menneisyyttään roudarina, joka kidnappasi tunnettuja muusikoita ja kokosi heistä bändin päästäkseen laulusolistiksi.

Kostaja on saapunut lähistölle ja kiduttaa uhria dartsia eli tikkaa käyttäen. Kun poliisit tulevat esiin metsästä, kostaja heittää tikkaa Pantseen, joka aloittaa närkästyneen posmotuksen. Oiva kytkee Pantsen käsiraudoilla puuhun.

Kaksi rosvoa, Dyny (Pertti Koivula) ja vanhempi Lankinen, tulevat kassakaapin kanssa metsään. Hysteerinen Marita tähtää Oivaa pistoolilla, jonka Oiva ottaa häneltä pois. Ase laukeaa samalla kun rosvot räjäyttävät kassakaapin. Dyny menettää räjähdyksessä näkönsä.

”Lankinen, missä sun pääs on”, Dyny kysyy ja hortoilee setelien keskellä.

Sairaanhoitaja Greta Vattulainen (Leena Uotinen) huutaa kauhusta vanhuksia täynnä olevassa autossa.

”Puri mua jalkaan. Se on siellä, kattokaa. Vanhan miehen pää lensi vauhdissa autoon ja puri mua nilkkaan ja mutisi, että perkeleen Reetta”, Vattulainen ilmoittaa poliiseille.

”Tää on varmaan teille tuntemattoman miehen pää”, Oiva sanoo.

”Miksi se sitten lensi mun autoon ja puri mua jalkaan?” Greta kysyy ja ihmettelee, mistä irtopää tiesi hänen nimensä. Samaan syssyyn hoitaja kertoo tappaneensa omaisten pyynnöstä vanhuksia, jotka muka ovat eläkeläisinä Floridassa tai Espanjassa, että omaiset voivat nostaa eläkkeet.

Venkula otetaan irti puusta ja pääsee kokonaan vapaaksi, kun poliisien kiimakäyrä alkaa nousta. He menevät kahlaamaan jokeen sillan alle.

”Olen niin kuumana, että vesi kiehuu”, Marita kohkaa. Hauki nousee joen pintaan. ”Minä olen niin kuumana, että hauki tuli.”

Oiva löytää vedestä pakkauksen, jossa on huumeita ja ase. Jokea pitkin lipuu myös pyöreä kumivene, jossa on pikkuvauva. Piltti on ilmeisesti virolainen, koska Marita sanoo sitä sukulaiskansan lapseksi.

”Mooses”, tulkitsee silmälasipäinen mielisairaalan potilas (Ona Kamu) rantatöyräältä. Hän kertoo olevansa asianajaja, joka vie huumeita pidätetyille ja ”jeesailee” jotakuta mielentilatutkimukseen menevää. Marita antaa lapsen potilaan syliin.

Kolme 50-60-vuotiasta jurrista pukumiestä tulee paikalle soutuveneessä, joiden pohjalla he makaavat. Eräs kertoo olevansa maaherra ja toinen tämän veli. Veli kertoo järjestäneensä psykiatriseen hoitoon maaherran, joka halusi perustaa yksityisarmeijan ja osti vilpillisesti ääniä päästäkseen eduskuntaan.

Marita löytää hauen sisältä sanelukoneen, josta kuuluu ylilääkärin (Martti Suosalo) hypnotisoivaa puhetta, ja pitää tätä todisteena siitä, että ylilääkäri oli mukana junailemassa maaherraa laitokseen.

Kunniamerkkeihin, valkoisiin hansikkaisiin ja tohtorin juhlapukuun sonnustanut ylilääkäri syö leipää kolmen todella karun näköisen äijäpotilaan seurassa joen rannalla. Hän alkaa esitellä miehiä Oivalle ja Maritalle. Ensimmäisenä vuorossa on lyhyt puukkomies, jota tohtori kutsuu ”kolmen kiveksen Kartsaksi”.

”Aatamilla oli kanssa aluksi kolme kivestä, mutta Eeva varasti keskimmäisen.”

Kaikki ylilääkärin potilaat vaikuttavat väkivallan ammattilaisilta, joiden voimakeinoilla ihmisiä on painostettu äänestämään maaherraa eduskuntavaaleissa. Ylilääkäri suuntaa hypnoottisia eleitä ja katseita Oivaan. Oiva yrittää välttyä joutumasta tämän valtaan ja hokee: ”En usko mitään, en usko mitään!” Lopputekstit.

Kaikenlaista. Paljon maaherroja, paljon perkele-kirosanan hokemista ja muutamia Jumalan teatterin keskushahmoja. Mitä muuta kakkosepisodista jäi käteen?

Oivan ja Maritan käytös jatkuu yhtä hysteerisenä kuin ensimmäisessä jaksossa, mutta muutamia pidätystilanteita lukuunottamatta he ovat lähinnä sivustakatsojia. Tässä poliisisarjassa poliisin päätehtävä tuntuu olevan syrjäytyneiden kansalaisten pahoinvoinnin katselu ja kuuntelu, usein puun takaa. Sinitakkien ilmaantuminen laukaisee aina omaelämäkerrallisen tunnustusvimman – syyllisyyttä rikoksiin ei ikinä yritetä peitellä.

Yleisestä tuskailusta huolimatta toinen jakso on piirun verran edeltäjäänsä humoristisempi, vivahteikkaampi ja jopa toiminnallisempi.

Kerronta on poukkoilevaa mutta siirtymissään oikeastaan unenomaisen luontevaa: ihmiset ja asiat tuntuvat ilmestyvän paikalle heti kun ne ohjaajan mieleen juolahtavat. Samalla jonkinlainen koherenssi nostaa päätään häröilyn taustalta – sivuhahmojen tarinat alkavat vähitellen nivoutua toisiinsa valtapelityyppisten kuvioiden kautta, vaikka useat heistä jäävät episodimaisiksi tapauksiksi. Viimeistään toisessa osassa Kiimaiset poliisit alkaa tuntua oikeasti koukuttavalta sarjalta.

Kiimaiset poliisit osa I

Jouko Turkan tv-sarja Kiimaiset poliisit (1993) julkaistaan dvd:nä maaliskuussa 2016, Ilta-Sanomat kertoo. VL Median Tommy Nyholm vahvistaa, että julkaisupäivä on 25.3.

Ohjelman vanhat videonauhoitukset ovat pysyneet arvossaan, sillä uusintatoiveista ja vankasta kulttimaineesta huolimatta televisio ei ole 1990-luvun jälkeen esittänyt Turkan sarjaa, ”tekijänoikeudellisista syitä”, kuten useat nettilähteet kertovat. Syitä ei ole juuri julkisesti avattu.

Ylen Elävään arkistoon tupsahti jouluna 2010 pieni kimara Kiimaisten poliisien kohtauksia. Valikoiman yhdistävä piirre on se, että hysteerinen naispääosanesittäjä Merja Larivaara loistaa poissaolollaan (jos yhtä lyhyttä lähikuvaa ei lasketa), mistä voi ehkä vetää tiettyjä tekijänoikeudellisia johtopäätöksiä.

Ajatus Kiimaisten poliisien arvostelemisesta tai analysoimisesta tuntuu uuvuttavalta ja epäolennaiselta. Mitä väliä, tykkäsinkö vai en. Mutta katsotaan, mitä viisiosaisessa ohjelmassa tapahtuu, pilottijaksosta alkaen.

Sarja alkaa kirkossa, jossa morsian on saanut hysteerisen itkukohtauksen. Poliisi saapuu paikalle. ”Etteks te tahdokaan naimisiin, sitäks tää itkeminen ilmentää”, virkapukuinen Oiva (Taisto Reimaluoto) kysyy morsiamelta, Maritalta (Larivaara), joka itkee eikä saa sanaa suustaan. Myös Oivan on vaikea pidätellä kyyneliä.

Hääväen joukossa istuva vanhempi nainen sanoo, että reaktio on vain stressiä ja ”tytär hyväksyy Penan isäkseen”. Silmälasipäinen mies yrittää laittaa vihkisormuksen Maritan sormeen, mutta se putoaa lattialle. Marita huutaa ja kaatuu lattialle alttarin eteen. Oiva kantaa naisen pois kirkosta sarjan tunnarin, Jääkärimarssin soidessa. Lyhyet alkutekstit.

Joitakin vuosia myöhemmin Marita työskentelee poliisina ja esittäytyy uudelle työparilleen Hessulle (Kai Lehtinen). Ilmenee, että poliisit ovat aviopari, jolla on yhteinen lapsikatras. He ajavat poliisiautolla järven rantaan. Hessu kahlaa järveen ja nostaa katiskan, joka on täynnä sätkiviä kaloja.

”Herrajumala, mitä sinä täällä teet, onko sulla täällä katiska, ajelet virka-ajalla katiskoitas kokemassa”, Marita kysyy ja purskahtaa itkuun.

Hessu on ollut päiväkausia teillä tietymättömillä, ilmeisesti puuhailemassa katiskojen ja piisamipyydyksien parissa. Paikalle juoksee koira, josta Hessu voisi tehdä kintaat, ottaa sen lapsille leikkitoveriksi tai rahastaa löytöpalkkion. ”Sä siis meinaat varastaa… koiran?!?”, Marita sanoo korostetun hitaasti ja epätoivoisesti ja saa hysteerisen raivokohtauksen. Poliisit nujakoivat rantakaislikossa. Jostain ilmaantuu kultakello, mahdollisesti Hessun taskusta. Marita ihmettelee, miksi poliisipäällikkö on määrännyt hänet Hessun pariksi ja äityy huutamaan hysteerisesti.

Poliisioperaatio on meneillään lasinsirpaleiden ja verilätäkön peittämällä rikospaikalla. Marita yrittää pidätellä farkkutakkisen naisen (Päivi Akonpelto) ranteesta vuotavaa verta. Hessu kiipeää pitkin kerrostalon seinää. Tupakkapakkauksia kainalossaan juokseva Oiva ottaa pakenevan miehen kiinni ja tunnistaa kirkossa vuosia sitten kohtaamansa Maritan.  Marita alkaa itkeä, Oiva huohottaa ja vapisee. Oivan pidättämiä miehiä pakenee poliisiautosta. Marita valittaa saaneensa Hessulta sankkerin, tippurin ja satiaisia.

”Mulla on neljä lasta ja muija hullu”, Oiva sanoo poliisiauton etupenkillä, syyttää itseään ja muistelee visiittiään pariisilaisen prostituoidun luona. Hän on päättänyt olla koskematta vieraaseen naiseen edes sen verran, mitä poliisimiehen pitäisi, että elämästä jotain ymmärtäisi.

”Musta käsi Oivalla niissä asioissa – musta käsi.”

Hessu kiipeää kerrostalon ikkunasta sisään. Oiva ja Marita ajavat metsään. Marita konttaa maassa ja Oiva huutaa: ”Järki käteen! Järki käteen!”

Oiva intoilee ”Suomen poliisin vaakunan” pitämisestä puhtaana. Kuraa naamaansa saanut Marita huutaa, että hänellä on kolme lasta ja juoksee metsään. Kiihkeää syleilyä. Oiva aikoo hillitä itseään laittamalla viholaisia housuihinsa. ”Nyt on elokuu, herra jumala elokuu!” Marita huutaa.

Paikalle ilmestyy kavaltajaksi esittäytyvä vanhempi nainen (Seela Sella), joka luulee poliisien etsivän häntä. ”Joudun nyt vankilaan karkeitten akkojen ja huorien kanssa.”

Oiva miettii, voiko hänestä enää tulla Vuoden poliisia. Kavaltaja kertoo kavaltaneensa 16 vuoden ajan. Marita itkee pettäneensä poliisin kunnian ja jättäneensä Hessun vaaraan.

”Onnesta mä itken, elämän ihanasta pakosta teissä”, kavaltaja sanoo ja jättää poliisit halailemaan havupuiden seassa.

Marita näkee metsässä lapsen ja vanhan miehen kaivavan mullasta luita ja hopeisen rannerenkaan. ”Tämä on mun mummi, jonka vaari tappoi kauan sitten”, lapsi kertoo.

”Eiköhän tää kaikki selviä kun lähdetään yhdessä”, Marita sanoo mutta huomaa valehtelevansa lapselle. ”Ei selviä!!!”

Miss Suomi (Milka Ahlroth) on tullut metsään autotalon avajaisista, joihin hänen alkoholisoitunut isänsä (Aulis Hämäläinen) ilmaantui odottamatta. Raneksi kutsuttu gorilla retuuttaa isää samalla kun missi tilittää perhetraumojaan.

”Sun täytyy kuolla, Miss Suomella ei voi olla puliukkoisää!”

Rane sytyttää isän hökkelimäisen asumuksen palamaan. Isä lyö lapiolla naamaan missiä, joka on nuorena halunnut olla ruma. ”Nyt me ollaan taas isä ja tytär.” Oiva ja Marita sammuttavat tulipaloa.

”Valtimonainen” rikospaikalta on jotenkin ilmaantunut Oivan poliisiautoon kavaltajan seuraksi. Hän kertoo, että Hessua on ammuttu ja tämä on sairaalassa.

”Kaikki klaffaa ja tulee kohta esiin. Hessua ei voi enää pelastaa”, poliisipäällikkö (Yrjö Järvinen) sanoo Maritalle ja kertoo, että edessä oleva Hessun ero poliisista parantaa tämän asemaa.

Sairaalassa Martti Suosalon esittämä ylilääkäri hoitaa ruhtinatar Orlowskajaksi sanottua naista, joka kiertää pihalla kehää puun ympäri. Ylilääkäri kertoo Oivalle, kuinka ruhtinatar haluaisi ottaa sairaalan haltuun ja tyhjentää sen potilaista ja henkilökunnasta. Oiva ja Marita syleilevät kiihkeästi sairaalan sängyllä ja lattialla. Haavoittunut Hessu kärvistelee omassa sängyssään.

”Oiva, puhdistetaan Suomi kaksin kaikesta pahasta, kaikesta vieraasta ja väärennetystä, sovitaan että seksiä sitten vasta”, Marita ehdottaa ja pukee univormua päälleen. ”Karataan ikkunasta”, Oiva vastaa.

Sillä välin uskoonsa pettynyt kostonhimoinen potilas (Pauli Poranen) on karannut sairaalasta kaapattu aids-potilas olallaan. Poliisipari hyppää autoon ja aloittaa etsinnät.

Seuraa takauma- tai kuvitelmajakso kirjaston lastenosastolla. Marita lukee lapsilleen Hannua ja Kerttua. Hessu lukee silmät kiiluen Petri Hiltusen barbaarisarjakuvaa Hysteria-albumista. Oiva huohottaa kirjahyllyn takana (ilmeisesti oman lapsensa kanssa) ja tuijottaa Maritan hameen alle. Lapset vaihtavat merkitseviä katseita. Oiva ja Marita katoavat vessaan ja Hessu alkaa lukea aikuisten scifisarjakuvaa lapsille.

Poliisiautossa Maritan housut repeävät. Hessu nousee autosta ja alkaa repiä omia housujaan. Marita kiipeää kiviseen mäenrinteeseen, kaatuu ja vierii alas. Hessu löytää maahan kaivetun maaherran loistoauton ja Leninin patsaan. Hän hermostuu huomattuaan, että pistooliin on mennyt hiekkaa.

Marita juoksee alas mäkeä ja huutaa taivasta kohti, että ”tappakaa vaan mut, jos olette jotain kraateriolentoja avaruudesta”. Kivikasasta löytyy venäläinen panssarivaunu. Marita löytää sokerijuurikkaita ja alkaa ahmia niitä. Kiihkeää syleilyä. Oiva ampuu maahan ja käynnistää pamahtelevan ja ruudinsavuisen ketjureaktion. Episodi päättyy töksähtävään cliffhangeriin kun savun sokaisema Oiva huomaa, että poliisiautossa istuu joku. Lopputekstit.

Avausjakson anti tapahtumaketjuksi purettuna oli suurin piirtein tällainen. Kerronta on lähikuvia ja zoomauksia suosivaa kiihkeiden tunnetilojen ja emotionaalisesti ladattujen yksityiskohtien vyörytystä vailla yritystä kokonaistilan tai -tilanteen hahmotukseen.

Näennäisesti vastakkaiset tunteet liittyvät toistuvasti toisiinsa: seksuaaliset halut nostattavat pintaan itkua, vanhemmuuteen ja ammattiin liittyviä syyllisyydentuntoja ja virkaintoa.

Puheilmaisu painottuu monologityyppisiin itsetilityksiin, joista ei aina tiedä, kenelle puhutaan. Tuntuu kuin tiukasti rajattujen kuvien ulkopuolella odottaisi aina joku onneton vastaantulija, joka alkaa kohta kertoa lohdutonta elämäntarinaansa.

Kiimaiset poliisit ei ole genretavaraa, mutta se on rakennettu poliisisarjojen lajityyppiä vasten. Muutamien episodien alkutekstit julistavat, että kyseessä on Jouko Turkan rangaistus Suomen kansalle ulkomaisten poliisisarjojen palvomisesta.

Avausjaksossa tätä manifestia ei lue. Ilmaisu on ahdistuneempaa ja rosoisempaa kuin sarjan keski- ja loppuvaiheilla, mutta pilottia katsonut Suomen kansa ei vielä saanut tietää, mistä meitä rangaistiin.

 

 

Keskustelua Tarantinon kanssa

Länkkäreistä länkyttäminen on elämän suola vaikkei keskustelukumppani olisi 2010-luvun johtava western-ohjaaja, kuten tässä tapauksessa. Quentin Tarantinon toinen lännenelokuva The Hateful Eight (2015) rantautuu Suomeen keskiviikkona 13. tammikuuta. Sitä seuraa Helsingin Orion-teatterissa lauantaina 16. tammikuuta järjestettävä vanhempien kulttiwesternien kimara Night Visions: Colttikonsertti 2016.

Jos katsoit edellisen Colttikonsertin länkkärit tammikuussa 2013, The Hateful Eightin kolkon maailman syyt ja juuret avautuvat astetta kirkkaampina. Kattaus sisälsi kaksi tulevaa Tarantinon esikuvaa, vaikka emme sitä tienneet kolme vuotta sitten.

Jäätävään vuoristoon sijoittuvassa espanjalaisessa tragedialänkkärissä Cut-Throats Nine (Condenados a vivir, 1972) kaikki osapuolet ovat syyllisiä ja uhreja ihan kuin The Hateful Eightin kunniattomat paskiaiset. Sergio Corbuccin The Hellbenders (I Crudeli, 1967) on USA:n sisällissodan jälkipeli, jonka hämäyksistä ja pirullisen nautittavasta ”kaikki menee päin helvettiä” -tunnelmasta Tarantino on selvästi ottanut mallia uutuuteensa.

Ensi lauantain Colttikonsertti 2016 eroaa edellisestä siinä, että yhteydenpito Tarantinon kanssa vaikutti ohjelmiston sisältöön. Olin aikaisemmin haastatellut ohjaajaa Kill Bill -asioista Hollywoodissa 2004 ja saanut omistuskirjoituksen Reservoir Dogsin Suomi-julisteeseen – mukava kokemus, mutta tietenkin ensisijaisesti PR-sirkusta viihdekoneiston ehdoilla. Viime kesällä käyty dialogi oli paljon yllättävämpi tilanne, joka tapahtui Tarantinon omasta aloitteesta.

dogs

Tarantinon pyörittämä New Beverly Cinema -teatteri Los Angelsissa esitti elokuun 2015 lopussa italowesternin kaksi kantateosta, Sergio Leonen Kourallisen dollareita (1964) ja samana vuonna valmistuneen Sergio Corbuccin Minnesota Clayn. Jälkimmäisellä teoksella on selvästi paljonkin väliä Tarantinolle, sillä Django Unchainedin (2012) saluunan nimi oli ”Minnesota Clay”.

Tiedotteessaan New Beverly markkinoi Minnesota Clayta Corbuccin ensimmäisenä westerninä, mikä sai sisäisen besserwisserin minussa heräämään – siis kyllähän Verilöyly Grand Canyonissa (Massacre at Canyon Grande, 1964) valmistui vähän aiemmin kuin Minnesota Clay, vaikka ohjaajan salanimen ”Stanley Corbett” takana hääräili kai Corbuccin lisäksi tuottaja Albert Band. Varhaistyö ei ole parasta Corbuccia mutta paatuneena retro-jääränä omistan edelleen Suomi-VHS:n ja terävämmällä laajakuvalla varustetun hollantilaisen kasetin.

CANYON

Laitoin pienen oikaisun New Beverlyn Facebook-sivulle elokuisen sunnuntain päätteeksi. Maanantaiaamuna kello kahdeksan huomasin Tarantinon kommentoineen sitä aikaisemmalta aikavyöhykkeeltään. Herra teatterinpitäjä ei harmistunut ”peukuttamastaan” palautteesta, joka johti keskusteluun Corbuccin ensimmäisten länkkärien hienouksista. On olennaista, että Tarantino näkee USA:n ja Italian westernien välillä enemmän yhteyksiä ja vuorovaikutusta kuin eroja.

QTalku

QTloppu

Tru Dat, yeah. Tässä vaiheessa Antti Suonion kanssa kuratoimani Colttikonsertti 2016:n ohjelmisto alkoi olla kasassa, mutta ajatus Minnesota Clayn  näkemisestä teatterin kankaalla (ensi kertaa 15 vuoteen) alkoi tuntua ylivoimaisen kutkuttavalta. Emme voineet jättää sysipimeässä iskevän sokean revolverisankari Cameron Mitchellin tarinaa pois yhden illan länkkäriputkesta, jonka muut elokuvat ovat Ennio Morriconen säveltämä Clint Eastwood -tykittely Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara , 1970), USA:n historian verisimmät intiaanisurmat paljastava Verinen sotilas (Soldier Blue, 1970) sekä ainutlaatuinen ”legendat kohtaavat” -tapaus, Charles Bronsonin, Toshiro Mifunen ja Alain Delonin Verenpunainen aurinko (Red Sun, 1972).

SoldierB

Los Angelesia lähempääkin löytyy artisteja, joille näiden teosten  elokuvateatterissa näkeminen on ollut tärkeä asia. Loppuun edesmenneen Pete ”Räkä” Malmin uuden aallon biisi Sunday (1981), jossa Andy McCoyn säestyksellä kuvaillaan elokuvailtaan ja Soldier Bluen raadolliseen finaaliin huipentuvaa viikonloppua. Siis vähän kuin ensi viikonloppua.

 

Kalkkuna-lehti

”Kaikki elokuvat eivät kestä aikaa ja nykykatsojan silmissä tragedia muuttuu äkkiä komediaksi”, uuden Kalkkuna-elokuvalehden saatesanoissa ilmoitetaan.

Nykykatsojat ovat pistäneet pystyyn lehden, jonka avainsanat ovat camp, eksploitaatio, roska ja Suomi-filmi. Tahatonta hupia nähdään siellä sun täällä – on toinen juttu, ovatko nämä havainnot hauskaa luettavaa.

Käsite ”kalkkuna” levisi elokuvanharrastajien puheisiin yhdysvaltalaisten Michael ja Harry Medvedin Golden Turkey Awards -kirjoista. Suomessa termi on kukoistanut muun muassa Tähtivaeltaja-lehden elokuvapalstoilla.

Hupsuttelu oli vain pintakuori perhearvoja hymyttömästi peräänkuuluttavan Michael Medvedin uskonnollis-oikeistolaisessa arvomaailmassa. Kalkkunakirjoissakin on piilokonservatiivinen vivahde. Maailman huonoimpien leffojen listalle lienee joutunut monia elokuvia kyseenalaisten arvojen eikä poikkeuksellisen kehnouden takia: Peppi Pitkätossu, The Rocky Horror Picture Show, The Texas Chain Saw Massacre

Vaikka camp-asenteella on vahvat pohjat homokulttuurissa, se näyttää usein olevan ”normaalikatsojien” hieman hermostunutta naurua erilaisuudelle – vieraalle käytökselle tai vieraalle kulttuurihistorialle. Huomio on yleisluontoinen eikä itse asiassa koske Kalkkuna-lehteä. Ykkösnumero (1/2015) tarjoaa tietämättömän hekottelun sijaan perehtynyttä otetta, mikä riittää tekemään julkaisusta tervetulleen.

Sellaisia huonoja elokuvia

Kalkkuna-lehdelle ei ole ollenkaan samantekevää, ovatko elokuvat hyviä vai huonoja.

Toimitus eli Matti Saine ja Juha Ruotsalainen kertoo, että elokuvia voi arvioida nelijakomallin kautta:

”On olemassa hyviä hyviä elokuvia, huonoja hyviä elokuvia, hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia.”

Nelijakomalli ei ole uusi keksintö, sillä kotimaisista lähteistä se löytyy jo Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen kirjasta Roskaelokuvat (Hiljainen kulttuuriyhdistys, 1990) ja varsinainen alkuperä lienee jossain Susan Sontagin esseessä. Yhtälö vaikuttaa selkeältä ja hauskalta, mutta jos tällaista lokerointia alkaa käytännössä harrastaa, saa huomata, että paljon taikinaa jää piparkakkumuotin ulkopuolelle. Onhan markkinoilla valtavasti teoksia, joissa on hyvät ja huonot puolensa eikä kokonaisuus ole absoluuttisesti kumpaakaan.

Hyvän huonon ja huonon huonon jaottelun peruspointti voi tietysti olla vain se, että kökömmänkin kulttuurin parissa voi viihtyä (tai olla viihtymättä). Näinhän se menee mutta lisättäköön, että viihtyminen ei edes näissä merkeissä aina perustu kökköyden ja koomisuuden bongaamiselle. Omia suosikkejani matalaprofiilisen elokuvan aluskasvustossa ovat usein ”melkein hyvät” elokuvat, joissa on ns. jotain, ehkä ohikiitävää ideaa, fiilistä tai uskallusta, jonka madaltaminen läppäasteelle ei anna oikeaa kuvaa viehätyksen luonteesta.

Väitetyn roskan seasta löytyvä tahaton tai tahallinen runollisuus, jossa ei ole arvostetun kulttuurin tärkeilyä, kuuluu kentän väkeviin nautintoihin siinä missä vitsailukin. Ehkä Kalkkuna-lehti jatkossa löytää lisää tämänsuuntaisia taajuuksia eikä katso kaikkea vanhempaa tai marginaalisempaa pakonomaiset komediarillit huurussa.

Syksyllä_kaikki_on_toisin_-postikortti

Tuskaisesti kukkii omenapuu

Saine ja Ruotsalainen eivät suhtaudu roskana kaikkeen mistä Kalkkunassa kirjoittavat, kuten Mikko Niskasen elokuviin – kieltämättä tämä olisi epätavallisuudessaan tuore kulma… Niskanen oli Suomen tunnetuimpia ja puhki kirjoitetuimpia elokuvantekijöitä eikä Kalkkunalla ole paljoa lisättävää siihen, miten lukuisat elämäkertakirjat ohjaajan taipaleen kiteyttävät – ja ex-vaimon muistelmateoksen anekdootit ovat paljon nuhjuisempia kuin Kalkkunan.

Turhautuneet ja masentuneet sieluntilat olivat Niskasen uralla rajoite ja voimavara. Se, että ne voivat välillä näyttäytyä koomisina, ei ole uusi oivallus. Niskanen on tunnistettava esikuva Velipuolikuu-sketsille, jossa Kari Heiskanen ohjaa maanis-depressiiviseen tyyliin elokuvaa ”Värähtää sisimpäni rypsi”. Heiskanen esiintyi myös Niskasen draamassa Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Ei taida olla sattumaa, että ”Värähtää sisimpäni rypsi” kuulostaa jotenkin samalta kuin Niskasen esittämän ahdistuneen pankinjohtajan runo ”Tuskaisesti kukkii omenapuu”.

sensuela_2

Tulio esittää

Mitään radikaalisti uutta ei irtoa myöskään Teuvo Tulion Sensuelasta (1972), jonka tahattoman koomisuuden ja kömpelyyden pällistely arvostelupalstalla tuntuu vähän amatöörimäiseltä – siksi tai siitä huolimatta, että tämä on tyypillinen varhainen vaihe Sensuelaan vihkiytymisessä.

Olen aina pitänyt Tulion viimeisen elokuvan keinotekoista ja halvannäköistä ”todellisuutta” eheänä ja hehkuvalla tavalla tyylikkäänä. Tietenkään Sensuela ei onnistu todenmakuisena kuvauksena minkään aikakauden Suomesta, suomalaisista tai saamelaisista. Realismin tilalla on vaihtoehtohistoriaa, jossa 1960-luku valuu 1940-luvulle sijoittuvaan tarinaan hallusinaatiomaisella varmuudella. Kerronnallinen tajunta tuntuu jämähtäneen sota-aikaan ja samalla reagoivan sodanjälkeiseen seksuaaliseen vapautumiseen hurjistuneella otteella. Tämä on paikoin uskomattoman hassua ja silti liian mutkikasta kuitattavaksi ”pelkkänä” roskana.

Tulio tarttui rohkealla tavalla edelleen arkoihin aiheisiin, kuten prostituutio ja kulttuurien törmäyksestä heräävä kunniamurhamentaliteetti. Sensuelan sisällä vallitsee todellisen kipeyden ja naiivin karamelli-ilmeen välinen kontrasti, joka ei ole vain tragedian muuttumista naurettavaksi. Sensuela ei ole kestänyt aikaa huonosti, koska sen aika ei ole koskaan ollut, mutta ydinsisältö on monin tavoin akuutimpaa kuin 1970-luvun alussa.

nazi_love_camp_poster_02_med_hr

Turkulainen pedon vallassa

Kalkkunan debyyttinumeron kohokohta on kattava tutkielma valokuvamalli-näyttelijä Sirpa Lanen (née Sirpa Salo) vaiheista ja elokuvista. Edesmennyt Lane on pääosien määrässä ja kulttimaineessa mitattuna kaikkien aikojen ikonisimpia suomalaistähtiä, mutta hänen dekadentit elokuvansa eivät ikinä rantautuneet Suomeen kunnolla. Aikakauslehtien jutut sisältävät usein huhupuhetta ja virheitä.

Juha Ruotsalainen on ansiokkaasti lukenut ja katsonut kaiken mahdollisen Sirpa-materiaalin, josta suuri osa on yhä äärimmäisen harvinaista. Erityistä kiinnostusta herättävät Hymyn 1970-luvun juttu, johon oli haastateltu hiljattain menehtynyttä ohjaaja Mario Caianoa SS Nazi Love Campin (La Svastica nel ventre, 1977) kuvausten yhteydessä, sekä ranskalaisen pohjamonnin Jean-Marie Pallardyn komediatekele Trois filles dans le vent, jossa Sirpa esittää itseään!

Suosikin Jyrki Hämäläisen (R.I.P.) Sirpa Lane -tekstit eivät ehkä ole filmografisilta tiedoiltaan pätevimpiä, mutta olen taipuvainen uskomaan Jyräykseltä työpaikkaruokalassa kuulemaani väitettä siitä, että näyttelijän kuolemaksi koitunut hiv-tartunta ei tullut tatuointineulasta vaan vähemmän legitiimistä piikityksestä.

Dvd-julkaisujen harvinaisuutta valittelevan Lane-jutun ainoa puute on se, että kartoitus tähden elokuvien Suomen esityksistä voisi olla tarkempi. Yksikään ei pyörinyt normaalissa teatterilevityksessä, mutta Walerian Borowczykin eroottisen La Bête -kauhukomedian (1975) esitys Maikkarilla (nimellä Pedon vallassa) oli valtakunnallisesti kohahduttanut kesän 1990 tapaus.

Ruotsalainen ei mainitse tätä eikä sitä, että Roger Vadimin kiehtova Charlotte sai Suomen ensi-iltansa viime vuosikymmenellä Helsingin Orion-teatterissa Cinémathèque françaisen hienona 35 mm -arkistokopiona, kera suomenkielisen elektronisen tekstityksen.

No, joka tapauksessa kiitos tästä ja hyvät jatkot.